Via Dinarican vaellus osa 2: Maglicin huiputus sekä Trnovackon järvi

Tämä juttu on kolmiosaisen Via Dinarica -sarjan toinen osa.

Osa 1: Sutjeskan kansallispuisto ja Prijevor

Varusteyhteistyössä: Buff, Haglöfs, Merrell, Suunto

Kiivettyämme edellispäivänä ylös vuorille, päätimme pysyä Prijevorin mökeillä kokonaisen päivän ja kiivetä ylös aivan mökkien takaa kohoavalle Maglicille. Vuori on Bosnia & Hertsegovinan korkein huippu, joka ulottuu 2386 metrin korkeuteen.

Huippu on niin sanottu kävelyhuippu, eli sinne kiipeämiseen ei tarvita kiipeilyvarusteita. Sinne pääsee muutamaakin eri reittiä, jotka on merkattu myös Via Dinarican omilla sivuilla. Prijevorista suoran ylös menevä, lyhin reitti on kuljettavissa ilman kiipeilyvarusteita, mutta reitillä on fiksatut vaijerit ja se on todella jyrkkä. Saimme kiivetä reitillä keskenämme (ihmeellistä kyllä), ja mietin, että jos reitillä olisi enemmän porukkaa, olisin halunnut kiipeilykypärän päähäni. Kallioseinällä on paljon irtokiviä ja lohkareita, ja mekin tiputimme alas isojakin murikoita, jotka eivät siis jyrkällä seinällä tietenkään pysähdy vaan tippuvat alas asti – tai perässätulijoiden päähän.

Monet kiertävät reitin nousten jyrkkää reittiä ylös, mutta palaten alas loivempaa kiertoreittiä, joka menee alas Montenegron puolelle, Trnovacko-järvelle ja palaa sieltä Prijevoriin. Sen ehtii kiertää hyvin päivässä.

Koska aioimme jatkaa matkaa seuraavana päivänä joka tapauksessa Trnovackolle ja siitä eteenpäin, emme halunneet kiertää sen kautta tuona päivänä. Syötyämme eväät huipulla ja hetken huilattuamme lähdimme laskeutumaan alas, joka olikin, tietysti hankalampaa kuin ylösmeno, mutta sujui havereitta.

Suunnon piirtämää gps-jälkeä voi katsella täällä. Etenimme melko hidasta vauhtia Valtterin polven takia, joten tuo antaa hyvin kuvaa siitä, millaisessa ajassa reitin voi leppoisasti kulkea.

Illalla keittelimme jälleen retkiruoat Prijevorilla sekä pesimme hieman pyykkiä. Seuraavana päivänä jatkaisimme vaellusta eteenpäin Montenegron puolelle.

Valtteri kiipämässä Maglicille. Arviolta 2/3 reitistä takana, 1/3 edessä. Taustalla näkyvät Prijevorin mökit.

Maisemat pohjoiseen/koilliseen kohti Bosniaa.

Illalla huolsimme vielä varusteita Prijevorin mökeillä.

Trnovackon järvi

Trnovackon järvi on yksi yleisimmistä maamerkeistä, jonka tunnistaa tältä alueelta jo etukäteiskuvien perusteella. Se on sydämenmuotoinen järvi aivan Bosnia ja Hertsegovinan sekä Montenegron rajalla, juuri Montenegron puolella. Siellä päivystää puistonvartija, joka ottaa pääsymaksun Montenegron puolelta (Pivan kansallispuisto), sekä kirjaa ylös passin tiedot – oletin että tämä liittyi jotenkin rajanylitykseen. Virallista rajanylityspaikkaa tuossa ei ole, joten emme saaneet koskaan poistumisleimoja Bosnia & Hertsegovinasta (saapumisleiman olimme saaneet Sarajevon lentokentällä). Tästä ei kuitenkaan aiheutunut mitään ongelmia, vaikka palasimme Bosnia & Hertsegovinaan myöhemmin reissulla.

Trnovackon järvellä on hyvin tilaa leiriytymiseen sekä taon pitämiseen. Viileässä järvessä on mukava uida, eikä alueella ainakaan varoiteltu karhuista. Olimme päättäneet jo illalla, että söisimme aamupalan vasta järvellä, sillä päivän matka olisi pitkä, ja halusimme viettää kauniilla järvellä tovin, vaikka emme sinne yöksi aikoneetkaan jäädä.

Reitti laskeutuu Prijevorilta ensin alas laakson pohjalle, minkä jälkeen noustaan jälleen takaisin ylös – itse järvi sijaitsee melko korkealla ikään kuin pienessä ”kraaterissa”. Meiltä kului aamupäivän etappiin hieman vajaa pari tuntia, vaikka se oli kilometreissä lyhyt. Muutenkin kuljimme toki melko verkkaista vauhtia.

Aamun legi puolessa välissä. Suunnosta näkee korkeuskäyrän, jos reitin on ladannut kelloon etukäteen. Tästä oli paljon hyötyä reissun aikana – se näyttää muun muassa, kuinka paljon on vielä kiivettävää ylöspäin ennen reitin päättymistä. Lisäksi muille näytöille voi lisätä lukemat, jotka kertovat, kuinka paljon reittiä on kilometreissä vielä jäljellä, ja mikä on arvioitu saapumisaika perille perustuen kuljettuun vauhtiin.

Aamuauringossa. Tukka on taas kyllä aivan mintissä!

Aamupurolla Trnovacko-järvellä.

Järvellä, kuten muuallakin, oli hyvät opasteet.

Aamupalan jälkeen täytimme vesipullot rangerien hanalla, ja menimme tietysti uimaan. Sen jälkeen aloitimme kiipeämisen Trnovackon järveltä kohti Maglicin harjannetta (tämä on se kiertoreitti, jota Maglicilta on mahdollista tulla alas, mutta me kuljimme sitä nyt päinvastaiseen suuntaan). Nousu oli pitkä, mutta maisemat selän taakse paranivat askel askeleelta. Kun pääsimme harjanteelle, jossa Maglicin huipulle menevä reitti eroaa Via Dinarican reitistä, ja Via Dinarican reitti kääntyy laskuun kohti Pivan kanjonia, totesimme, että olikin jo lounasaika. Keittelimme komealla paikalla harjanteen päällä lounasta. Sen jälkeen lähdimme köpöttelemään alas. Alas tuleminen oli Valtterin polvelle huomattavasti rankempaa kuin ylös kulkeminen, ja siksi edessä oleva 15 kilometrin lasku hieman kuumotteli. Pikkuhiljaa kuitenkin etenimme – onneksi päivänvaloa riittää Balkanillakin myöhään, lähes yhdeksään saakka.

Maisemat Trnovacko-järvelle.

Vaelluslooks.

Vaelsin Haglöfsin katkolahjehousuissa, joiden alaosat olen kuvassa nostanut auringonsuojaksi. Katkolahkeet ovat todella kätevät, sillä niitä voi vaikka roikottaa alhaalla säärystiminä ja laittaa kiinni, kun tullaan pusikkoiselle alueelle tai haluaa suojautua auringolta. Haglöfsin ohutta paitaa käytin niin ikään auringonsuojana – se ei ollut siihen liian kuuma, ja päässä oli Buffin pakkautuva hellehattu. Vaelluskenkinä olivat kuvassa näkyvät Merrellin Agility Peak -polkujuoksukengät. Aurinkolaseina olivat Pocin Want; tuon punaisen linssin VLT on muistaakseni 12% eli ne ovat hyvin blokkaavat.

Jos totta puhutaan, niin vaelluksen varusteiden miettiminen oli aika hankalaa – oli optimoitava paino, minkä lisäksi olen tottunut vaeltamaan viileämmissä olosuhteissa, ja auringonsuojavaatteita en ole hirveästi tarvinnut. Mutta tuolla, kun parhaimmillaan olimme auringossa 12 tuntia putkeen, eivät mitkään aurinkorasvat riitä, vaan on pakko pitää pitkiä hihoja ja lahkeita ainakin osan päivästä. Reissun varusteista voi lukea lisää aiemmasta postauksesta.

Laskeutuminen Pivan järvelle

Maisemat alasmennessä olivat pökerryttävät. Ymmärsin viimein, mitä olivat tarkoittaneet ne, jotka puhuivat näistä vuorista Euroopan Yosemitena. Harmaat, pystysuorat kallioseinämät nousivat tummanvihreiden havupuumetsien keskeltä. Vaikka karhuja ei näkynyt, sellaisen saattoi hyvin kuvitella metsänsiimekseen kaivamaan turpeista jotakin syötävää.

Valtteri laskeutumassa alas.

Löytöretkeilijä Fromhotz tässä vaan morjensta! Ja kun joku kohta kysyy, mikä tuo kamerahärveli on, niin se on se PeakDesignin Capture Clip, vahva suositus.

Maisema etelään Montenegron suuntaan.

Kuva ei tee tälle maiseman jylhyydelle oikeutta, kaikki näyttää niin paljon pienemmältä kuin mitä se oli.

Kun pääsimme lehtipuurajaan, ilta oli jo aika pitkällä. Onneksi pian vastaan tuli myös laakson perimmäinen kylä ja tien pää, josta olisi enää noin 3-4 kilometriä tietä pitkin Mratinjen kylään. Siellä pitäisi olla aivan hiljattain avattu guesthouse. Kävelimme alaspäin tietä pitkin, aurinko laski pikkuhiljaa, lehmät ammuivat, joki virtasi taustalla ja tien laidalla olevista pienistä maataloista kuului iltapuhteiden ääniä. Tervehdimme paikallisia, joista monet näyttivät olevan edellistä sukupolvea. He tervehtivät iloisesti takaisin. Jokaisen talon pihalla oli kasvimaa ja kukkiva puutarha. Olimme edelleen korkealla, noin tuhannen metrin korkeudessa, ja kasvusto niin puutarhoissa kuin tien laidoilla ja metsiköissäkin muistutti paljon suomalaista.

Illan hämärtyessä kohti Mratinjea. Tässä kohtaa tie kaartui hetkeksi takaisin pohjoiseen, eli sinne mistä tulimme.

Jos pitäisi valita yksi hetki ja yksi paikka, johon saisin reissulla palata, niin se olisi tämä ilta ja tämä montenegrolainen laakso.

Olimme varautuneet pystyttämään teltan johonkin puron kupeeseen, joten olimme yllättyneitä, kun guesthouse todella löytyi, vaikka olimmekin ensin kävellä sen ohi – sen mainoskyltit kun olivat vain toiseen suuntaan. Tämä Mratinjen guesthouse oli kenties koko reissumme ihanin yöpmymispaikka. Sitä piti meitä hieman nuorempi mies vanhempiensa kanssa. Talo oli hänen lapsuudenkotinsa, mutta sitä oli hiljattain laajenettu ja korjattu – ilmeisesti juuri tähän tarkoitukseen. Talo oli töyräällä joen vieressä, ja sitä ympäröivät isot kasvimaat. Saimme huoneen, jossa oli oma parveke joelle päin. Päivän auringossa lämmenneellä kivipatiolla oli mukava istuskella vaelluksen päätteeksi. Illalla meille tarjoiltiin vielä tuoreita mansikoita talon puutarhasta.

Valtteri viimeisellä tiepätkällä ennen majataloa. Häntä ei enää tässä vaiheessa päivää kauheasti jututtanut.

Olivat hyviä.

Seuraavana päivänä kävi ilmi, että majataloa pitävä nuori mies oli töissä läheisessä kaupungissa, Pluzinessa – Pivan kansallispuiston palkkalistoilla! Koska Valtterin polven tilanne oli hieman ongelmallinen, pohdimme vaelluksen mahdollista päättämistä siihen, ja hän tarjoutui oitis viemään meidät Pluzineen, ja tarvittaessa majoittamaan omaan asuntoonsa siellä. Päätimme kuitenkin lopulta jatkaa matkaa vielä jalan. Siitä sitten seuraavassa – viimeisessä – osassa!

https://youtu.be/lyhjUR7Fx9U