Kaldoaivi-Kevo-Paistunturit – 230 kilometrin fastpack-vaellus Ylä-Lapissa

Ylä-Lapin kiehtovat alueet Kaldoaivi, Kevo sekä Paistunturit ja niiden upeimmat nähtävyydet tulivat tutuiksi viikon ja reilun kahdensadan kilometrin fastpack-vaelluksella yöttömän yön aikaan. Keskikesän kynnys on oivaa aikaa liikkua Ylä-Lapissa, sillä hyttysiä on vielä vähän, mutta lumet ovat pääosin jo sulaneet. On hyvä kuitenkin huomioida, että kelitilanne vaihtelee vuosittain, ja olosuhteista johtuviin reittimuutoksiin on syytä varautua.

Vaelluksen pääpiirteet

Kerrankin saisi vaeltaa niin pitkään, että jalat väsyisivät todella. Maisemat vaihtuisivat, aurinko paistaisi kellon ympäri eikä mikään estäisi vaikka kävelemästä yötä läpeensä, jos siltä tuntuu. Nämä ajatukset olivat päällimmäisinä, kun Laura keväällä tuli maininneeksi haaveensa kansallispuiston läpi juoksemisesta. Olin niin ikään pitkään haaveillut reipastahtisesta juoksu/fastpack -vaelluksesta ja Ylä-Lapin maisemista.

Kaiken kaikkiaan vaelsimme noin 230 kilometriä – Laura jonkin verran enemmän. Aloitimme hieman Nuorgamin länsipuolelta, kukien etelään läpi Kaldoaivin erämaan. Harmikseni heti ensimmäisen päivän iltapäivänä vasemmassa polvessani alkoi tuntua juoksijan polveen liittyviä oireita – vamma joka minulla on ollut viimeksi 90-luvulla! Jouduinkin kävelemään sauvojen kanssa vauhtikävelyä koko Kaldoaivin läpi. Laura juoksi joka päivä pitkiä pätkiä, mutta tahtimme osuivat hyvin yhteen – minä vain lähdin tauoilta aina häntä ennen. Kolmannen päivän puolivälissä ylitimme nelostien Kenestuvan kohdalla ja kuljimme kolmannen ja neljännen päivän Kevon luonnonpuistossa. Pystyin ilokseni juoksemaan rauhallista tahtia melkein koko neljännen päivän. Viidentenä päivänä suuntasimme Guivin huipun yli poluttomaan Paistunturien erämaahan, jossa viimein väsymys alkoi toden teolla iskeä – ihana tunne! Tenon laakson uskomattomat maisemat ja pilvetön taivas saivat meidät ensimmäistä kertaa kirjaimellisesti valvomaan yli keskiyön auringon, kun kiipesimme yöllä Nuvvus-Ailegas -tunturille – auringonpaisteessa tietysti.

Kuudentena ja samalla reissun viimeisenä kokonaisena päivänä ukkoskuuro kulki ylitsemme Paistuntureilla, kun kuljimme kohti Utsjokea. Muuten olimmekin saaneet olla sateilta hyvin suojassa koko reissun! Viimeinen ilta Guahppelasjärven autiotuvalla oli haikea, sillä kumpikaan meistä ei tainnut oikeasti haluta vielä palata erämaasta sivistykseen. Tiedostin kuitenkin, että bensatankkini pohja alkoi näkyä, eikä montaa päivää olisi ollut enää mahdollista kulkea ilman välipäiviä. Viimeisenä aamuna pystyin onneksi taas juoksemaan jäljellä olevan 16 kilometrin matkan läpi tuntureiden, mikä jätti mukavan fiiliksen koko reissusta, vaikka en ollutkaan pystynyt juoksemaan niin paljoa, kuin olimme alunperin suunnittelleet. Onneksi Laura sai kuitenkin juostua joka päivä kunnon pätkiä, ja kiersi välillä ekstralenkkejäkin minua odotellessaan.

Lauran kommentti

”Ajatushan lähti siitä, että luin otsikon, jonka mukaan eräs henkilö oli juossut kansallispuiston läpi. Minäkin halusin, totta kai! Mielestäni tämä oli niin upea idea, että tottakai se kannatti toteuttaa. Mestarillisesta ideasta huolimatta Milja oli kumma kyllä ainoa henkilö, joka tuttavapiiristäni saattaisi edes innostua asiasta.

Omasta mielestäni isoin päänvaiva oli ajankohdan päättäminen: onko vielä lunta, onko tulva, onko jo hyttysiä, onko kuuma. Kaltaiselleni vatvojalle olisi varmaan ollut mahdotonta saada aikaiseksi lähteä, mutta Milja puolestaan teki suunnitelmat ennen kuin ehdin edes sulatella, että nyt tosiaan mentäisiin. Reissussa itsessään kaikki meni paljon paremmin, kuin osasin edes kuvitella. Miljan polvi reistaili, mutta todennäköisesti se pelasti itseni kärsimykseltä. Loppupeleissä koin matkan sopivaksi, viimeisenä päivänä koin hienoista pettymystä siitä, että matka olisi jo ohi, mutta jos olisimme juosseet kaiken, olisin varmaankin ollut aivan hajalla. Suurin yllätys oli se, kuinka paljon vaellusreppu vaikutti juoksun rankkuuteen. Onneksi tämä tuli todettua jo testijuoksulla Nuuksiossa. Yllätyin myös siitä, kuinka lähestyttävää maasto oli. Pelkäsin etukäteen, että omalla kartanlukutaidollani kiertäisimme ympyrää, mutta loppupeleissä eksyimme vain kerran – sellaisessa kaatosateessa, että hyvä että eteensä näki.

Vinkkini vastaavaa reissua pohtivalle ovat: 1. Älä mieti, mene. 2. Testaa varustus lyhyemmällä yön yli retkellä etukäteen. 3. Pistä keskelle dropbägi, jossa on alkoholitonta olutta ja kokis. 4. Varaa aikaa palautumiselle oman kunnon mukaan. Vaikka kävelisit suurimman osan, keho on silti kovilla, ja voi kestää yllättävän pitkään, että se toimii taas normaalisti.”

Reitin suunnittelu

Suunnittelimme reitin tosiaan Lauran kanssa melko nopeasti sen jälkeen, kun idea tuli puheeksi. Halusimme molemmat mennä käymään Kaldoaivissa, joten siitä saatiin hyvä lähtöpiste. Nopeasti kuitenkin huomasimme, että Kaldoaivin ylänköalue ei ole pohjois-eteläsuunnassa kovin iso, ja että viikon reissua olisi hankala saada kasaan tekemättä siksakkia, tai laskeutumatta idänpuolen kosteikkoihin, missä hyttysvaara oli ilmeinen. Keksin kuitenkin, että voisimme Kaldoaivin jälkeen ylittää nelostien ja kulkea Kevon kanjonia pitkin lounaaseen. Aluksi mietin, että reitti jatkuisi luontevasti Kevon lounaispäädystä etelään Muotkatunturien läpi Ivaloon, mutta hyttystilanteen vuoksi päädyimme suunnittelemaan reitin kääntymään takaisin pohjoiseen.

Koska kevät oli vuonna 2020 myöhäinen, reitti piti suunnitella isoja vesistöjenylityksiä välttäen. Kevojokea ei kuitenkaan voinut kiertää, joten päätimme, että laskeutuisimme ainakin kanjoniin katsomaan, miltä ylityspaikka näyttäisi. Teimme toki myös loppuviikolle toisen reittivaihtoehdon siltä varalta, että emme pääsisi Kevojoen yli.

Lopullisesti reitivalinnan sinetöi vaelluksen ulkopuolinen asia, nimittäin se, että kesäkuun alussa ostin Rovaniemeltä etänä pakettiauton, joka meidän oli tarkoitus noutaa Rovaniemeltä juhannusaattona sinne saapuessamme. Pakettiauton takia reitistä oli pakko tehdä lähes ympyrämäinen, joten piirsimme reitin kiertämään Paistuntureilta takaisin kohti Utsjokea.

Varusteet: 7-8kg reppu

Koska halusimme pystyä etenemään reissulla tarvittaessa myös juosten ja hyvin reippaasti kävellen, pakkaukset piti saada pieneen kokoon. Kävimme testaamassa varusteita Nuuksiossa viikonlopun mittaisella juoksuvaelluksella kesäkuun alussa, mistä voit lukea lisää täältä.

Olen jo pitkään keventänyt vaellusvarustustani sitä mukaa kun kamppeita on pitänyt uusia – kevytretkeilyn hengessä. Viime vuosina Suomessakin yleistynyt termi kevytretkeily tarkoittaa käytännössä mukana kannettavan retkeilyrepun keventämistä erilaisin keinoin. Kevytretkeilyyn voi perehtyä tarkemmin esimerkiksi Ossi Määtän kirjassa ”Kevytretkeilijän opas”, jossa hän avaa eri tapoja keventää reppua. Näitä ovat esimerkiksi karsiminen, eli tarpeettomien tavaroiden poistaminen, yhden tavaran käyttäminen useampaan tarkoitukseen (reppu tyynynä yms), yksinkertaistaminen (eli esim turhien osien leikkaaminen pois repusta – tämän tein itsekin ennen Lapin reissua, kun leikkasin CamelBakin repusta yhden kokonaisen taskun pois).

Toisin sanoen siis, minun ei tarvinnut hankkia tätä varten juuri uusia varusteita. Juoksukäyttöön soveltuvan Camelbakin repun sain jo Nuuksion testiviikonloppuamme varten Vandernetiltä. Sen tilavuus oli 25 litraa, mutta se asettui kuitenkin selkään liivimäisesti niin tukevasti, että juoksu sujui hyvin. Pitkään pohtimani juoksusauvat hankin myös lopulta kesäkuussa, tämän reissun innoittamana.

Reittimme oli suunniteltu niin, että se ylitti nelostien puolessa välissä matkaa. Tämän ansiosta saimme noin puoleenväliin viikkoa tehtyä maastokätkön, joka oli kätevä viedä paikoilleen menomatkalla Utsjoelle sekä yhtä helppo hakea pois paluumatkalla. Sinetöimme sen huolellisesti, jotteivät eläimet pääsisi siihen käsiksi. Näin meidän tarvitsi kuljettaa kerrallaan mukana vain puolen viikon ruoat. Maastokätköön saatoimme myös laittaa virtapankit, jotta saisimme ladattua mm. GoPron. Lisäksi siellä oli yhden päivän illallinen, jonka keittelimme maastokätkön vieressä.

Yövyimme pääosin teltassa, joten mukana oli majoite, sekä Lapin keskikesään sopivat nukkumisvarusteet. Näillä spekseillä molempien reppujen painoksi tuli lähtiessä 7-8kg, mikä tietysti keveni siitä nopeasti, kun ruokia syötiin.

Menomatka Utsjoelle

Hyppäsimme yöjunaan Helsingistä juhannusta edeltävänä torstaina. Olin sopinut aamuksi treffit pakettiauton myyjän kanssa suoraan Rovaniemen rautatieasemalle. Käytetyn pakettiauton ostaminen oli vaelluksen lisäksi yksi hyvin jännittävä juonne tässä reissussa, sillä sen pitäisi jaksaa kuljettaa meidät Utsjoelle ja takaisin. Kaupat saatiin tehtyä ja vuoden -98 VW Transporter rullasi meidät luotettavasti perille. Pysähdyimme matkalla Inarin saamelaismuseossa Siidassa, jota suosittelen ehdottomasti kaikille Lapista kiinnostuneille.

Tarkka reittisuunnitelma meni siten, että jättäisimme Hotelli Utsjoelle mennessämme varusteet, joita tarvitsisimme vaelluksen päätyttyä heti kättelyssä. Olimme varanneet hotellilta myös yöpymisen sekä rantasaunan paluupäivää varten. Emme olleet aivan varmoja, olisiko päätepäivämme perjantai vai lauantai, joten hotelli onneksi suostui siihen, että ilmoittaisimme sen matkan varrelta, kun näkisimme miten reissu etenee.

Tämän jälkeen ajoimme pakun n. 40 kilometrin päähän, Nuorgamin lähellä olevalle reitin lähtöpisteelle, jossa yövyimme pakettiautossa lähtöä edeltävän yön. Paku jäisi viikoksi niille sijoilleen, ja saatoimme vain toivoa, että se säilyisi siellä koskemattomana. Tulisimme hakemaan pakun seuraavana viikonloppuna taksilla tai liftaten, kun olisimme päässeet maastosta takaisin Utsjoelle. Moni kenties ihmettelee, miksemme menomatkalla jättäneet pakettiautoa Utsjoelle ja ottaneet taksia lähtöaamuna Nuorgamiin reitin alkupisteeseen. Syy oli yksinkertainen: lähtöpäivämme oli juhannuspäivän aamu, ja ymmärrettävistä syistä kukaan paikallisista kuljettajista ei moista keikkaa halunnut kukonlaulun aikaan.

Päivät 1-2: Kaldoaivin erämaa

En ollut koskaan käynyt Kaldoaivin erämaassa, joten kaikki edessä oleva oli uutta! Ensimmäisenä aamuna olikin mukava reissujännitys. Reitti alkoi – kuten Utsjoella melkein kaikki reitit, rivakalla nousulla Tenon jokilaaksosta ylängölle. Kävelimme leveää mönkijäreittiä kohti etelää. Emme olleet päättäneet tarkkaa leiripaikkaa, vaan ajatuksena oli jatkaa niin pitkälle kuin jaksaisimme. Keli oli mitä mainioin, aurinko paistoi ja tuulta oli sen verran, että itikan itikkaa ei näkynyt.

Jonkin matkaa juostuamme huomasin, että vasemman polven ulkosyrjä alkoi kipeytyä pahasti. Hetken aikaa pohdittuani tunnistin kivun; juoksijan polvi, joka minua oli vaivannut viimeksi 90-luvun lopulla (what are the odds, ihan oikeasti!). Luultavasti testijuoksumme Nuuksiossa joitakin viikkoja takaperin oli rasittanut polvea liiaksi – tai sitten syyllinen oli koronakevään myötä reilusti lisääntynyt pyöräily. Ei kuitenkaan auttanut: iltapäivästä oli jo vaihdettava kävelyksi. Harmitti.

37 kilometriä edettyämme leiriydyimme kauniiseen paikkaan, kirkasvetisen tunturilammen rantaan. Seuraavana päivänä heräsimme jälleen kirkkaaseen aamuun: mikä tuuri! Lähdin reilusti Lauraa enemmin matkaan, jotta ehtisin sauvakävellä lounaspaikkaamme Ylä-Pulmankijärvelle – hän pystyi juoksemaan ja olisi reilusti minua nopeampi.

Ylä-Pulmankijärven länsipuolella sijaitsee hieno vesiputous, joka tosin tähän aikaan vuodesta oli vielä todella paksun jääpeitteen alla. Putouksen alapuolella sijaitsee myös kammi, jossa tapasimmekin kalastusporukan.

Toiseksi yöksi pystytimme teltan jälleen kerran virkistävän tunturilammen ääreen. Kilometrejä tuli sinäkin päivänä suunnilleen neljäkymmentä. Kävimme molemmat uimassa – keli oli lämmennyt aika lailla, ja illalla tarkeni loikoilemaan auringossa ilman toppavaatteita. Seuraavana aamuna heräsin jälleen ennen Lauraa, ja lähdin varhain sauvakävelemään kohti maastokätköämme. Reitti kulki alamäkeen, sillä tässä kohtaa laskeuduimme jo Utsjoen laaksoa.

Päivät 3-4: Kevon kanjoni ja Guivi

Maastokätkö löytyi sieltä, minne olimme sen ättäneetkin, ja korkkasimme sen uumenista yön jäljiltä edelleen viileinä säilyneet kokikset ja alkoholittomat oluet. Virkistimme jalkoja Utsjoessa ja kokkailimme hyvän lounaan pussiruokien sijaan – olimme jättäneet nekin ainekset drop-bägiimme. Lounaan jälkeen lähdin jälleen ennen Lauraa jatkamaan matkaa kohti Kevon kanjonia. Hän sai minut kiinni juuri kun olin laskeutumassa alas kanjoniin. Leiripaikkamme oli kanjonin ensimmäinen merkattu telttapaikka – Kevon luonnonpuistossa ei muualla saa yöpyäkään.

Meidän oli tarkoitus leiriytyä ennen ensimmäistä isoa ylitystä, mutta olimme sopineet, että käymme jo illalla katsomassa, onko joesta mahdollista päästä yli. Jos ei, palaisimme aamulla takaisin Kaldoaivin puolelle. Ilta oli jo viileä, eikä kahlaaminen joen keskelle houkuttanut juurikaan. Päätin kuitenkin tehdä sen nopeasti, ennen kuin ehtisin edes ajatella asiaa. Onneksi saatoimme todeta, että virtaus ulottui joen keskikohdalla korkeintaan lanteille, joten pääsisimme joesta aamulla yli, kun virtaus olisi pienempi. Keli oli ollut pari päivää kuiva, ja yöllä lumien sulaminen hidastuisi lämpötilan laskiessa.

Seuraavan päivänä aloitimme siis vaelluksen joen ylityksellä. Se kuitenkin palkitsi, sillä maisemat Kevon kanjonin luoteispuolelta olivat mielettömät. Reitti kiemurteli kanjonin reunaa, välillä ylhäällä ja välillä alhaalla. Joen yli mentiin vielä kaksi kertaa, mutta nämä olivat virtaukseltaan heikompia – luonnollisesti, kun olivat ylävirrassa.

Reilu kaksikymmentä kilometriä kanjonia kuljettuamme tulimme risteukseen, missä reitti haarautui pois kanjonista kohti Guivia ja Paistuntureita. Kevon luonnonpuistossa ei saa liikkua kuin merkityillä reiteillä, joten tämä reitti oli ainoa, mitä pitkin pääsisimme pohjoiseen kohti Paistuntureiden erämaaaluetta. Olin ilokseni pystynyt taas juoksemaan pitkiä pätkiä reitillä, ja mieli oli kerrassaan keveä. Kevon päivä oli reissun lämpimin päivä. Emme ollee nähneet reitillä ketään muita siihen mennessä, mutta kanjonilla vastaan tuli muutama seurue. Illalla leiriydyimme Guivin autiotuvalle – oli luksusta nukkua lavereilla kolmen telttayön jälkeen.

Seuraavan, eli viidennen päivän aamuna kiipesimme ensitöiksemme Guivin huipulle, joka on Paistuntureiden korkein huippu. Kevon luonnonpuiston raja kulkee Guivin luoteisrinteillä, ja oli huvittavaa, kuinka merkitty reitti yhtäkkiä loppui keskelle erämaata. Olimme tulleet luonnonpuiston rajalle, minkä jälkeen Paistuntureiden erämaassa saisi kulkea vapaasti.

Päivät 5, 6 ja 7: Paistuntureiden erämaa

Paistuntureiden erämaa-alue on polutonta erämaata, jossa vaeltaja pääsee todella kauas kaikesta niin halutessaan. Me olimme tehneet reittisuunnitelman siten, että se poikkeaisi länteen Tenojoelle – osin siksi että pelkäsimme sekä Niilijoen että Carsejohkan ylitystä, osin siksi, että halusimme nähdä Tenojoen laakson sen yläjuoksulla. Viidentenä päivänä kävelimme siis rauhakseen kohti Nuvvusta. Polkuja ei ollut, joten juosten eteneminen jäi muutamiin helppokulkuisiin alamäkiin.

Saavuimme illansuussa Nuvvukseen, jossa jälleen kävelimme hieman tietä pitkin ja ylitimme Tenoon laskevan Niilijoen siltaa pitkin. Etsimme turhaan kyliltä kesäkioskia, josta olisi saanut ostaa esimerkiksi kylmää juotavaa. Pidimme päivän toisen tauon Nuvvuksen kylässä, jossa ensimmäistä kertaa oli sen verran hyttysiä, että mukaan otetut hyttyshatut tulivat tarpeeseen. Jonkin aikaa voimia kerättyämme lähdime kapuamaan takaisin tunturiin. Olimme päättäneet, että koska illaksi oli luvattu kirkastuvaa keliä, valvoisimme keskiyöhön ja kapuaisimme silloin Nuvvus-Ailegaksen huipulle katsomaan maisemia Tenolle. Pitihän se keskiyön aurinko nyt nähdä! Valvominen teki hieman tiukkaa, mutta selvisimme onneksi huipulle. Päivän kilometrisaldoksi tuli 40.

Seuraavana päivänä kävelimme jälleen mönkkärireittiä kohti erämaata. Puuton erämaa tuntui mahtavan autiolta – mutta ukkosmyrskun yllättäen hiipiessä takaamme, myös turvattomalta. Onneksi myräkkä meni nopeasti ohi hieman sivustamme, ja salamointiakin näkyi vain vähän. Kovalla ukkosella puuttomassa tunturissa suositus on käsittääkseni mennä kyykkyyn – ei makamaan, sillä silloin salama voi iskeä maan kautta. Meidän ei kuitenkaan tarvinnut ryhtyä näihin varotoimenpiteisiin. Sen verran kuuron aikana kuitenkin satoi, että erehdyimme tunturin rinteestä ja kävelimme suunnitellulta reitiltämme runsaasti etelään.

Illansuussa pääsimme reissun viimeiseen leiripaikkaan Guahppelasjärven autiotuvalle, jossa saimme jälleen olla kaksisteen. Vaikka olin kuuden päivän reissusta jo aika poikki, löysin tuvalta dekkarin, joka piti tietysti lukaista läpi ennen nukkumaanmenoa. Tykkäisin muutenkin vaelluksilla lukea, mutta tämän reissun setup ei mahdollistanut Kindlen ottamista mukaan.

Viimeisen päivän aamu valkeni jälleen poutaisena. Lähdin ennen Lauraa matkaan, sillä olin epävarma siitä, miten polveni kestäisi juoksua. Se ei kuitenkaan kipeytynyt, ja noista viimeisistä kilometreistä läpi Utsjoen tuntureiden tuli reissun upeimmat. Juoksu kulki hyvin, maisemat vaihtuivat ja pikkuhiljaa myös edessä siintävä Hotelli Utsjoen sauna alkoi nousta mieleen.

Laura sai minut kiinni joitakin kilometrejä ennen ”maalia” ja juoksimme viimeiset rinteet alas yhtä matkaa. Fiilis oli mieletön, koko reissu oli ollut ihan mieletön ja meillä oli kaiken kaikkiaan käynyt loistava tuuri kaiken suhteen. En jaksanut harmitella polveani kovinkaan paljon – voi hyvin olla, että viikon juokseminen olisi joka tapauksessa osoittautunut kunnolle liian kovaksi rasitukseksi. Se on kuitenkin eri asia, kuin kahden päivän testivaelluksemme, jolloin juoksimme polkumaratonin sekä lauantaina että sunnuntaina.