Olin oksentanut kuusi tuntia putkeen tsekkiläisen hotellin lattialla. Ajatus siitä, että päivän kuluttua olisin pyöräillyt vielä parikymmentä kilometriä hakemaan autoa, pakannut pyöräkamppeet autoon, rullannut moottoritietä ensin Prahan lentokentälle hakemaan ystäviä, ja sen jälkeen ajanut Tsekin pimenevässä yössä läpi Prahan ruuhkien kohti Puolan rajalla sijaitsevia metsäisiä vaaroja ja kirjautunut keskellä yötä puolalaiseen asuntovaunuparakkiin tuntui lähinnä huonolta vitsiltä.
Takana oli viikon pyöräretki Tšekissä, jonka viimeisenä päivänä olimme saaneet Valtterin kanssa ruokamyrkytyksen. Litomericeläisen hotellin kylpyhuoneessa maatessani mietin, kariutuisiko seuraavana päivänä alkava kiipeilyreissu heti alkuunsa.
Pääsimme aamulla kuitenkin vapisevin käsin pyörien selkään, ja ennen pitkää viiletin jo yksin moottoritiellä kohti Prahaa. Valtteri jatkoi matkaansa pyörällä pitkin Elbe-joen alajuoksua. Sekin reissu kesti taisi kestää liki 20 päivää – toivottavasti Valde jaksaa kirjoittaa siitä oman juttunsa!
Sain illansuussa Prahan kentältä parkkipaikan, ja löysin yöbussilla Saksan kautta Chamonix’sta tulleen Lauran röhnöttämässä rinkkansa päältä silmät lurpattaen. Pian paikalle selvisi myös Sasha, jonka kone Helsingistä oli laskeutunut reippaasti myöhässä. Minä puolestaan en ollut syönyt vuorokauteen juuri mitään. Mahtava startti reissulle siis. Suunta voisi olla vain ylöspäin!
Lähdimme kaupan kautta ajelemaan kohti Puolan Sokolikia, joka olisi kiipeilyreissumme ensimmäinen etappi. Matkanteko oli hidasta, joten keskiyön lähestyessä tajusimme, että meidän oli jäätävä yöksi matkan varrelle. Löysimme puolalaisen rajakaupungin Jelenia Goran kupeesta erikoisen leirintäalueen, josta irtosi työmaaparakkia muistuttava mökki muutamalla kympillä. No, kunhan saisi unta.
Aamulla heräsimme aikaisin ja hurautimme lopun matkaa perille Sokolikin kiipeilycampille 9Upiin. Saimme ohjeet kallioiden löytämiseksi – kukaan meistä ei tietysti ollut ehtinyt juuri vilkuillakaan topokirjaa – ja lähdimme marssimaan kohti ensimmäistä kiipeilypäivää.
Sokoliki
Sokoliki on keskellä peltoaukeita sijaitseva ”vuori”, suomenkielessä vaara lienee lähempänä totuutta. ”Vuoren” huipulla kohoaa joukko erikokoisia pilareita, jotka muodostavat kiipeilyalueen. Sokolikin kivi on hyvin persoonallista ja enemmistö reiteistä trädiä. Mutta, toisin kuin monet jutut pelottelivat, sieltä löytyy kyllä hyviä sporttireittejäkin muutamiksi päiviksi riittämiin.
Kallioita etsimässä.
Nämä kuvat ovat Sukiennice C -sektorilta.
Sokolikissa oli paljon porukkaa, mutta emme joutuneet jonottelemaan reiteille. Greidaus tuntui suunnilleen samalta kuin Suomessa, eikä pulttauskaan ollut mahdoton, joten liidasimme itse vitosia ja muutamia helppoja alakutosia. Onneksi porukkaamme liittyi pian yksinäinen heppu, joka liidasi meille myös muutamia vaikeampia reittejä.
Sokolikin camppi oli tyypillinen kiipeilyleiri; melko rähjäinen ja likainen, mutta tunnelmaltaan viihtyisä. Kokkailimme yhteisessä keittiössä, Laura ja Sasha nukkuivat teltoissa ja minä riippumatossa, joita varten heillä oli oma katoksensa. Saimme paljon vinkkejä paikallisilta kiipeilijöiltä.
Sokolik Duzy on näköalatornin ympärille kiertyvä kiipeilyalue, kuvat B-sektorilta.
Toisena päivänä ehdimme juuri vasta aloittelemaan kiipeilyjä, kun alkoi sataa. Ennuste näytti myös iltapäiväksi epävakaata, joten päätimme nostaa kytkintä, koska olimme joka tapauksessa suunnitelleet lähtevämme illalla. Sitä ennen piti kuitenkin käydä pelastamassa kamppeet ukkosmyrskyn keskellä laskeutumalla alas koko kukkulan korkeimman pilarin päällä sijaitsevalta metalliselta näköalatasanteelta (onneksi sinne sentään pääsi ylös, koska muuten kamat olisivat jääneet sinne). Äiti ei olisi tätä toimintaa arvostanut.
Tätä reittiä ehdin hieman aloittelemaan ennen ukkosen alkua.
Sadetta pitelemässä luolassa, kunnes totesimme, että peli oli siltä päivältä pelattu.
Sektorit, joilla kiipesimme Sokolikissa:
Sukiennice C
Chatka
Sokolik Duzy B
Sokoli Duzy E
Jura
Ajomatka Sokolikista Juraan kesti jälleen neljän tunnin sijasta seitsemän, osittain koska eksyimme välillä Tsekin puolelle, kiersimme kiertoreittejä ja osin sen takia, että pysähdyimme tietenkin taas syömään ja kauppaan matkan varrella.
Kun pääsimme viimein perille Krakowan nurkilla sijaitsevalle Juran kiipeilyalueelle, Bedkowicen leirintäalueelle oli vastaanotto jo kiinni ja katsoimme parhaaksi painua samantien telttaan nukkumaan.
Bedkowicen leirintäalueella ei tarvinnut olla yksin.
Sasha, Laura ja minä aamupalalla. Huipputiimi.
Aamulla kokkailimme aamupalaa teltan kupeessa ja olimme itsemmekin yllättäen matkalla kohti kallioita jo ennen yhdeksää. Juran kiipeilyalue on valtava, ja kalkkikivisektoreita lukematon määrä. Aivan leirintäalueen kupeessakin sijaitsee monia hyviä paikkoja, mutta olimme päättäneet ensimmäisenä päivänä suunnata hieman kauemmaksi välttääksemme ruuhkia, sillä oli sunnuntai ja odotettavissa paljon paikallisia kiipeilijöitä.
Saimme kuitenkin olla uudella, vuonna 2016 pultatulla R5 Parowozownian sektorilla monta tuntia aivan keskenämme, ennen kuin muutamat vähäiset seurueet saapuivat. Päivän aikana sateli hieman, mutta aurinko kuivatti kalliot onneksi nopeasti.
Epävakaa sää oli syy siihen, että yritimme olla joka päivä aikaiseen liikkeellä – aamupäivisin keli oli usein kirkkain, eikä koskaan tiennyt päättyisivätkö päivän kiipeilyt yhden vai viiden tunnin kuluttua.
Parowozownian sektori oli mukava, vaikka kallio olikin jopa kalkkikiveksi aika murenevaa. Kypärät olivat tarpeeseen. Reitit olivat kuitenkin ihan mukavia, ja saimme alle hyvän setin vitosia ja alakutosia – Sasha selätti jopa yhden 6b:n on-sightina.
Parowozownian sektori.
Tästä näkyy tarkemmin kiven laatu.
Sasha lämmittelyreitillä.
Illalla leirintäalueella meitä odottivat huonot uutiset: olimme jättäneet ruokamme väärään jääkaappiin, ja ne oli siivottu teille tietymättömille. Lisäksi selvisi, että leirintäalueella ei ollut yleistä keittötä, joten omien ruokien laittaminen ei onnistuisi. No, eipä meillä ollut enää sitä ruokaakaan. Onneksi sentään saimme muutaman nyrpeän asiakaspalvelijan jälkeen paikalle ilmeisesti paikan omistajan, joka alko yksitellen kantaa ruokiamme ulos päärakennuksesta. Osa ruoista onneksi löytyi, ja sentään aamupala oli turvattu.
Sasha ja Laura söivät illallista leirintäalueen ravintolassa, mutta minä oli Tsekin ruokamyrkytyksen jälkeen vielä sen verran vainoharhainen, että päätin pysytellä sen päivän popcornin ja oluen varassa. Se oli kyllä ihan täyttävä illallinen, eikä nälkä vaivannut yöllä.
Laura ja Sasha illallisella Bedkowicen leirintäalueella.
Vaikka kesä oli muuten Euroopassa lämmin, osuimme Puolaan juuri viileän epävakaan sään aikaan. Se oli toisaalta hyvä, sillä kiivetessä ei ollut liian kuuma. Öisin lämpötila oli jopa viileä.
Seuraavana aamuna harhailimme tovin etsiskellessämme Sektoria U10 Szeroka Turnia. Puolen tunnin etsimisen jälkeen löysimme sen kuitenkin siitä, mistä harharetkemme oli alkanut (ja mistä oppaan mukaan piti olla perille vielä 100metriä). Sektori oli todella kiva, ja saimme sielläkin olla rauhassa pitkälle alkuiltapäivään – olihan nyt maanantai. Iltapäivästä paikalle alkoi valua paikallisia, mutta mistään ruuhkista ei vieläkään voinut puhua. Tuolla oli hyvin mahdollisuuksia ripustaa helpoimmilta reiteiltä yläreitä myös vaikempiin, joten pääsimme kiipeämään haastavampiakin reittejä.
Meitä oli etukäteen varoiteltu kuluneista reiteistä. Ensimmäisen päivän sektori oli niin tuoreeltaan pultattu, että siitä ei ollut pelkoa, mutta Szeroka Turnialla helppojen reittien alemmat otteet olivat paikoin kiillottuneita. Niille, jotka ovat käyneet Tonsailla, sanottakoon, että mielestäni nämä eivät olleet kuitenkaan niin pahasti kiillottuneita kuin vaikkapa alakutoset siellä. Voi tosin olla, että emme Jurassa käyneet ns. pahimmissa paikoissa.
Szeroka Turnian sektori.
Tällä sektorilla greidit olivat suhteellisen napakoita, ja tämäkin 6a jäi minulta viimeiseen kruksiin – sitä ennen ehdin nauttia mukavan ilmasta tunnelmasta.
Sääri otti myös vähän osumaa. Näyttää onneksi pahemmalta kuin mitä se oli.
Päivän kiipeilyjen jälkeen suuntasimme suosiolla pitsalle. Leirintäalueen ravintola ei edelleenkään houkuttanut. Siellä oli myös meneillään lasten kesäleiri, joka tarkoitti, että jaloissa vilisi kymmeniä nuoria teinejä meuhkaten sydämensä kyllyydestä. Seesteinen lomaelämä oli siitä camping-mayhemistä kaukana.
Seuraavana, jo viimeisenä päivänä kiipesime puolikkaan päivän Sektoreilla T8 Lipczynska ja T9 Plyta Sasa i Sciana Luster (kyllä, nämä nimet ovat aivan mahdottomia). Löysimme kivoja reittejä, mutta voimat alkoivat vajaan viiden päivän jälkeen olla jo melko huvenneet. Lopetimme kiipeilyt hyvillä mielin, ja oli aika suunnata kohti Via Balticaa ja kotimatkaa.
Lauran spaghettivenytykset.
Liidiarpa osui meikäläiselle! En ole teknisesti kovin hyvä kiipeämään, mutta tykkään jostain syystä (sopivasta) liidikuumotuksesta, ja päädyn siksi usein korkkaamaan reittejä.
Kaiken kaikkiaan erityisesti Jura yllätti minut todella positiivisesti. En ollut tajunnut, että niinkin lähellä Suomea on näin laadukasta kalkkikiveä ja ennenkaikkea loputtomasti reittejä pienen alueen sisällä. Juraan pääsee helposti Krakowasta, eikä ajomatka Tallinnastakaan ole liian pitkä (puolitoista päivää). Ainoa miinus oli leirintäalue, johon tosin tottui parissa päivässä. Suihkussa kävimme koko reissun aikana kerran, koska päivät venyivät pitkiksi ja iltaisin suihkut olivat jo niin likaisessa kunnossa, ettei niihin asteleminen huvittanut.
Sektorit, joilla kiipesimme Jurassa
R5 Parowozownia
R6 Manufaktura i Folwark
U10 Szeroka Turnia
T8 Lipczynska
T9 Plyta
Opaskirjat (tilattu Kletterfuehrer.net:istä)
Pipo silmillä 