Kuuluuko polkujuoksun olla näin kivaa? Karhunkierros 55 km

Elämäni toinen maratonia pidempi juoksu. Edellisvuonna Karhunkierroksen 35:lla tuli todellinen seinä vastaan. Siitä huolimatta ilmoittauduin nyt kahtakymmentä kilometriä pidemälle matkalle. Miksi? Maisemat ovat hienommat, sanoivat. Viime kesänä Nutsin Pallas-Hetta -juoksu sujui sen verran mukavasti, että päätin kokeilla onneani toistamiseen.

Maisemia 55 kilometrin reitin varrelta Oulangasta.

Jalanjälkivalmennuksen kanssa on tehty retkeilijästä polkujuoksijaa nyt talven ja kevään mittaan. Bodom Trailin 12 kilometriä sujui hyvin ja kertoi harjoittelun tehonneen, mutta niin lyhyeltä matkalta ei silti oikein saa osviittaa pidempään reissuun. Pidemmällä matkalla kun tulevat lisäksi kuvioon myös tankkaaminen, juominen, syöminen, pääkoppa, ja niin edelleen. Pahimmassa tapauksessa kaikesta on niin kamala stressi, että vatsa menee kuralle jo etukäteen.

Onneksi minulla oli juuri kisaa edeltävinä päivinä, keskiviikkona ja torstaina, työmatka Tukholmaan. En siis ehtinyt juuri miettiä kisaan valmistautumista – ainoa mistä pidin huolen olivat kahdeksan tunnin yöunet edeltävänä seitsemänä päivänä. Päätin, että en tankkaa, en kerta kaikkiaan tee mitään tavallisesta poikkeavaa kisan alla – sillä olen huomannut, että se on juuri se mikä saa kropan pahiten sekaisin. Paitsi söin ekstra-lautasellisen hotellin aamupalalla torstaina Tukholmassa – kollegat tosin hieman ihmettelivät munakas- ja pekonipinoani. Torstain ja perjantain välisen yön nukuin vielä Oulun yöjunassakin aivan sikeästi.

Perjantaina katsoin 166 kilsan startin – sehän on se Rukan kisan melkeinpä huikein osuus ja tänä vuonna sitä oli vielä maustettu elokuvamusiikilla ja savukoneella. Suuren maailman meininkiä ja mikäs siinä, olihan koko tapahtumassa jälleen ennätysmäärä polkujuoksijoita, kai liki 3000. Meidän Buff-tiimin M-P teki hauskan live-videon 166:n startista, jossa haastateltu Jeremy Palmer totesi lähtötunnelmista ykskantaan: ”Run your own race”. Sitaatti on paljon käytetty ja siitä löytyy toki verrannollinenkin taso, mutta minulle jäi tässä yhteydessä mieleen nimenomaan sen kirjaimellinen ulottuvuus.

Aikaisemmissa tapahtumissa olen höntyillyt ympäriinsä, pohtinut mitä muut miettivät, jos tässä kohtaa kävelen ja tuossa kohtaa juoksen, jos syön nyt tätä ja sitten tuota. Missä kaverit menevät, mikähän niillä on vauhti. Toisin sanoen, olen yrittänyt juosta jonkun muun juoksua. Tämä selkiytti ajatteluani vieläkin kirkkaamaaksi: tänä vuonna kaikki tämä saisi jäädä pois. Valmistautuisin ja juoksisin juuri niin kuin itsestä tuntuu.

Siispä perjantai-iltapäivänä tein vielä töitä, hain kisanumeron, kävin lyhyellä verkkalenkillä ja pakkailin kamat kaikessa rauhassa. En ajatellut sitä, mitä tapahtumassa kuuluisi tehdä, vaan kuulostelin sitä, mitä kroppani sanoisi, että kannattaa tehdä. En syönyt pastaa, en tohannut juurikaan myyntikojuilla. Keitin puuroa. Halusin välttää kaikkea mahdollista höntyilyä, mitä viime vuonna ensikertalaisena tuli Rukalla tehtyä. Illalla olo oli hyvin rauhallinen, ja uni tuli nopeasti.

Rauhallinen kisa-aamu

Kisa-aamustakin olen näin useamman polkukisan jälkeen oppinut sen, että minun on turha yrittää syödä ja juoda kovin paljoa määrää. Ruoat jäävät vain pyörimään vatsaan ja puklu tulee nopeasti. Siispä söin heti herättyäni vain lautasellisen puuroa ja hilloa sekä hörppäsin vettä. Kahvinkin otin termosmukiin Oulangan bussimatkalle, josta hörpin sitä ehkä desin verran ennen starttia. Harjoittelu tekee tässäkin mestarin: tämä oli ehkä kiireettömin, yksinkertaisin ja rauhoittavin lähtö koskaan. Lupasi siis hyvää!

Oulangassa kuhisi kuin muurahaispesässä ja puoli tuntia kului heti vessajonossa. Kaikki reilut 900 lähtijää oli laitettu samaan ryhmään ja ryysis oli aikamoinen. Keli oli onneksi lempijuoksukelini: tihkusadetta ja alle 10 lämmintä. Sekin lupasi hyvää. Skinnaushommissa on onneksi tottunut siihen, että liikkeelle on aina lähdettävä kylmissään, luottaen siihen että lämpö tulee pian. Monet näyttivät lähtevän matkaan Oulangasta jopa kuoritakeissa, ja ekojen kilsojen jälkeen polun reunassa olikin porukkaa tämän tästä riisumassa vaatteita.

Vaatetuksen osalta päädyin itse ohuisiin trikoihin, joiden päälle laitoin sortsit, sekä todella ohueen pitkähihaiseen merinopaitaan ja hyvin ohueen juoksutakkiin. Ne kastuivat tietysti pian, mutta merino piti lämpimänä kosteudesta huolimatta. Nämä päällä juoksin koko matkan ja lämpötila oli sopiva. Kaulassa oli merinovillainen Buffi ja korvilla Buffin panta sekä lippa. Halusin lipan, ettei sade tulisi silmille, mutta koska korvani ovat herkät kylmälle, laitoin alle vielä pannan.

Startti hieman liian takaa

Yritin arpoa sopivaa kohtaa lähtöalueella. Bodomilla asettuminen osui juuri nappiin. Arvioin, että olisin täällä noin 1/4 nopeimman joukossa ja sijoituin sen mukaan. Sekin oli hieman liian takana, sillä ohittelin porukkaa koko matkan maaliin saakka. Toki minunkin ohitseni mentiin. 55:llä kilometrillä olisikin hyvä, jos startissa olisi vaikkapa viitteelliset tavoiteajat merkattuna, niin porukka tietäisi mennä oikeaan paikkaan. Alun ruuhkat kestivät vajaat kymmenisen minuuttia, minkä jälkeen päästiin onneksi juoksemaan, tosin ensimmäisen parin tunnin ajan hieman hitaissa letkoissa.

En jaksanut silti ohitella koko aikaa, sillä tiesin sen kuluttavan voimia. Ajattelin myös, että hitaat letkat estäisivät minua juoksemasta itseäni piippuun ensimmäisella kahdellakympillä.

Juoksu oli aivan ihanaa! Mietin matkalla, että tämän haiskahtaa nyt todella pahasti: eihän juoksemisen kuulu olla näin kivaa? Jossain vaiheessa tämän täytyy kostautua. Jatkoin kuitenkin tasaista vauhtia koko matkan Basecampin huoltoon (32km) saakka; maasto oli niin helppokulkuista, että odotin koko ajan, milloin varsinainen juoksu oikein alkaa. Viime vuodelta tiesin, että se kyllä alkaisi. Juomia kului tuolla ekalla 32 kilometrin huollottomalla pätkällä leilissä olleet arviolta 4 desiä vettä sekä edessä olleet kaksi puolen litran lötkistä joissa oli urheilujuomaa sekä suolaa.

Basecampista selvisin läpi muutamalla minuutilla – en yleensä tykkää pysähtyä huoltoon, koska liikkeelle lähteminen on kamalaa. Täytin vain ripeästi pullot. Tuntui, että tässä pääsin aika hyvin ohittamaan letkoja omanvauhtiseen porukkaan, kun monet pysähtyivät huoltoon pidemmäksi aikaa. Tästä eteenpäin mentiinkin useiden kanssa jojoa maaliin saakka. Toisin kuin aiempina vuosina, en ottanut siitä paineita. Ohittelin porukkaa alamäessä ja ylämäessä annoin heidän mennä ohitse. Run your own race.

Basecampin jälkeen alkaa loiva nousu kohti Rukan vaaroja, joka viime vuonna vei mehut auringonpaisteessa täysin. Nyt ihmettelin, miten se saattoikaan tuntua niin pahalta. Tänä vuonna jaksoin pitää juoksuaskeleen hyvin päällä, vaikka kilsoja oli takana yli 20 enemmän. Syke nousi tietysti tässä kohtaa, kun nousua kertyi vaivihkaa. Mutta ennen kuin huomasinkaan, oli mennyt reilu kymppi ja oltiin nousemassa Konttaiselle. En vieläkään oikein pysty käsittämään, että kuntoni on noussut näin paljon. Jalanjälkivalmennuksen tekemällä ohjelmalla ja harjoittelun varioinnilla täytyy olla asian kanssa tekemistä, sillä kilsoja ei määrällisesti ole mitenkään kamalan paljoa (olisiko ollut ennen kisaa noin 400 tälle vuodelle, plus toiset 400 pertsahiihtoa).

Konttaisen nousuista eteenpäin tekikin sitten ihan tiukkaa. Mäkijalkoja minulla ei vieläkään ole, ja maksimisykkeistä on jäänyt jo tehtaalla 20 pykälää pois. Konttaisen huollosta menin läpi alle minuutissa, koska en ollut juonut juuri mitään Basecampilla täyttämistäni pulloista, ja urheilujuomiin ja geelipulloihin lisäämäni suolan ansiosta kaikki tuntui olevan hyvin balanssissa.

Sitten kiipeämään Valtavaaraa. Olen kiivennyt noita pätkiä monesti, niin sunnuntailenkillä, monot jalassa, sukset olalla, lumilauta kainalossa, viime vuonna tässä samassa tapahtumassa, mutta aina sitä unohtaa kuinka monta kertaa tuolla pätkällä mennään ylös alas. Kuinka loputtomalta se voi tuntua. Ja siitä huolimatta se aina loppuu, jossain vaiheessa. Sitä tajuaa, että on laskettelemassa viimeisiä portaita Saaruaan. Siinä kohtaa iski niin viime kuin tänä vuonnakin myös kamala haikeus: tähänkö se nyt loppuu. Viimeinen nousu ylös Rukalle ei onneksi taaskaan tuntunut kovin pahalta, ja sen jälkeen piti vain loikkia alas maaliin. Jalat toimivat yllättävän hyvin alamäissä loppuun asti, niin myös rinteessä alas Pisteelle. Sitten muutama askel ja punaista mattoa pitkin maaliin. Riemu omasta saavutuksesta, helpotus siitä, että juoksemisen voi viimein lopettaa, ja toisaalta kamala samanaikainen tyhjyys siitä, että pitkän aikaa edessä siintänyt maamerkki onkin nyt takanapäin.

Kuva: Onevision.fi / Juha Saastamoinen

Loppuaikaani, 8:07, olin ihan tyytyväinen, vaikka kahdeksan tunnin alitus sulikin alun jonotteluihin. Sijoitukselta olin alunperin toivonut jotain parempaa kuin 62:ta, mutta nekin ajatukset kariutuivat matkan varrella, kun juokseminen tuntui hyvältä ja nautin loppua lukuunottamatta koko matkasta, happirikkaasta, kosteasta ilmasta, Oulankajoen komeista törmistä ja Valtavaaran sumuisista maisemista. Ja omista jaloistani, jotka jaksoivat juosta kilometri toisensa jälkeen! Sillä itseä vartenhan tätä hommaa kuitenkin tehdään. Running my own race ❤

Seuraa Instagramissa: https://instagram.com/piposilmilla

Seuraa Facebookissa: https://facebook.com/piposilmilla