Näin aloitin maastopyöräilyn – aloittelijan ensimmäinen kesä

Miltä maistui ja tuntui ensimmäinen kesä maastopyörällä? Paljon oppimiskäyrää, uusia taitoja, uutta uskallusta, tietoa pyöristä ja pyöräilystä kuin myös vauhtikestävyyden paranemista kunnon puolesta.

Onhan se nyt kutkutellut mielessä vuosia. Tästä on varmaan viitisen vuotta, kun eräs, tuttu totesi: ”Osta nyt vaan se maastopyörä, tykkäät kuitenkin.” Nyt on tietenkin helppo todeta, kuinka oikeassa kaveri olikaan. Mutta maastopyörä on kallis investointi, ja sen ostaminen summamutikassa tuntui todella hankalalta ajatukselta. En tiennyt yhtään, mistä päästä asiaa lähestyä. Aivan lähipiirissä ei ole aiemmin ole ollut ketään maastopyöräilijää, joten senkin takia skene tuntui vieraalta.

Vuosi sitten juttu alkoi puolihuomaamattomasti eskaloitua. Buff-tiimin pikkujouluissa tapasin eka kertaa livenä Sallan (instagramista tuttu @salamasalla). Salla on Suomen maastopyöräilypiireissä tunnettu muun muassa vuosittaisen PussCampin, eli naisille suunnatun maastopyörätapahtuman, yhtenä perustajana. Mutta ennen kaikkea, hän oli ensimmäinen ns. täysillä maastopyöräilevä mimmi, kenet olen tavannut – ja olin heti myyty. Rakkaus ja palo fillarointiin loistaa Sallasta kauas, ja, no, imaisee kyllä mukaansa. Kyselin häneltä kiinnostuneena kaikenlaista, ja juttelun lomassa hän meni lupaamaan, että jos tulisin hänen kotikulmilleen Jyväskylään, pääsisin testailemaan maastopyöräilyä.

Pyörän hankinta

Kesän kolkutellessa ovella päätin viimein lunastaa lupauksen! Ajurina taustalla vaikutti myös se, että olen kaivannut kotipuoleen yhteistä kesäharrastusta, josta molemmat innostuisimme yhtä paljon kuin laskemisesta. Tiesin, että Valtterille ei tarvitsisi kuin näyttää maastopyörää ja peli olisi siltä osin selvä. Meidän piti vain jostain keksiä, millaiset pyörät piti hankkia!

Salla lupasi auttaa. Pääsimme hänen avullaan Tampereelle testailemaan erilaisia pyöriä, ja Sportaxin testikäytössä ollut Whyte T-130s jäi siltä reissulta minulle. Speksaaminen ahdisti, joten olin oikeastaan jo etukäteen päättänyt, että en tule Tampereelta takaisin ilman pyörää, jos jollain vain olisi tarpeeksi mukava ajaa. Tiesin, että jos jäisin odottamaan, fillarin hankinnasta muodostuisi nopeasti kynnys, kun metsästäisin sitä täydellistä valintaa loputtomiin. On myös tosiasia, että maastopyörät myydään aika usein loppuun, ja niitä voi olla loppukesästä vaikea saada. Tänä kesänä niin kävi hyvin nopeasti – muun muassa koronapandemia on tuonut maastofillarikaupan kasvun Yhdysvalloissa joillakin alueilla yli sataan prosenttiin.

Valtterikin sai itselleen sen reissun jälkipuintien kautta pyörän, joten peli oli avattu! Alkukesästä en itse ehtinyt käydä kovin paljoa pyöräilemässä kotikontuja, kuten Kivikkoa ja Hallainvuorta kauempana, kun keskikesän juoksuvaellukset ja fastpack-reissut oli jo buukattu.

Pyörien hankkimisen jälkeen kävi hyvin nopeasti selväksi, että tarvittaisiin ajopeli, millä niitä voisi kuljettaa. Ostin siis käytetyn transportterin, koska sanoivat että sellaisella oli hyvä kuljettaa fillareita. Pyöriin käytetyn rahan jälkeen ei ollut enää kauheasti mitä törsätä autoon, joten ostin halvimman katsastetun transportterin, mitä Torista löytyi. Se sijaitsi Rovaniemellä, ja koska pidän Lapista, ajattelin että rollolainen paku sopi hyvii tunnelmaan. Lisäksi pohjoisessa käytetään vähemmän tiesuolaa, mikä tarkoitti, että pakusta ei välttämättä murenisi pohja heti ekana kesänä.

Ensimmäiset pyörälenkit aloittelijan silmin

Muistan, kun tulin Tampereelta kotiin ensimmäistä kertaa uuden, oman pyörän kanssa. Olin nähnyt, että porukka kävi Hallainvuorella polkemassa, joten ajattelin suunnata sinne. Muistan miettineeni vaikka mitä hassua, kuten että ”nauraakohan ihmiset kun pyöräilen maastopyörällä asfaltilla”, ”mitä jos joku tulee polulla pyörällä vastaan”, mitä jos joudun taluttamaan vaikeat paikat”. Ja vaikka mitä muuta! Nyt jälkeenpäin nauran vedet silmissä noille ajatuksille. Mutta se kuvaa hyvin sitä, miten vieras tämä koko laji minulle oli. En ymmärtänyt siitä yhtikäs mitään, ja pelotti, mitä ihmiset ajattelevat.

Ja myönnettävä on, että tietämättömyys on ollut välillä vähän raskasta. Jokainen hetki on täynnä fiiliksiä, että tämäkin olisi pitänyt tietää, ja tomppelina en osannut tuotakaan. Oppi karttuu nopeasti, mutta puhtaalta pöydältä kun aloittaa, voi ihan perusasiatkin olla täyttä hepreaa. Kuten vaikka se, että miten pyörän jousitus toimii.

Tätä kirjoittaessani mulla on takanani Garminin tilastojen mukaan 24 maastopyörälenkkiä. Osa niistä kuuden, osa kahden tunnin mittaisia. Ensimmäisten lenkkien osalta muistan kolme erityisen vaikeaa asiaa: kivien ja juurien yli polkemisen – en meinannut uskaltaa yhdenkään kivenmurikan yli, jos vauhti oli hidas (vauhdin kanssa alamäessä on ollut alusta alkaen helpompaa). Lisäksi pelotti, että poljin osuu kiveen. Kolmantena ongelmana oli se, että kun lähdin liikkeelle, en ikinä tahtonut saada jalkaa osumaan oikeaan kohtaan poljinta.

Ensimmäinen ongelma eli kivien yli rullaus on edelleen olemassa. Se on myös perin inhimillistä: polkupyörällä kun ei ole perinteisesti tavattu ajaa kiveä päin. Se viekin aikansa, ennen kuin oppii ymmärtämään, että tietynlaisella mekaanisella laitteella se onkin mahdollista (naurakaa pois, tiedän että tämä sama asia koskee ylipäätään kulkuneuvojen jousitusta, mutta sitä kun ei paljaalla silmällä näe!) Maastopyörässä kirjaimellisesti näkee, miten se ottaa iskun vastaan ja MIKSI isonkin kiven tai puunrungon yli on mahdollista pyöräillä. Näiden ensihavaintojen jälkeen edistystä vauhditti se, että tajusin että vaikeiden paikkojen yli voi ottaa vauhtispurtteja. Silloin juuri yllämainittu pyörän jousitus toimii paremmin kun on vähän vauhtia eikä ohjauskaan tunnu niin haparoivalta. Tänään (24. lenkin kohdalla) opin myös, että renkaiden ilmanpaineiden vajentaminen helpottaa kivien ja juurien yli rullausta.

Pelko polkimen osumisesta kiveen kaikkosi nopeammin. Opin, että mitään pahaa ei yleensä käy, vaikka poljin osuisikin kiveen. Toisekseen, ajosilmän kehittyessä osaa nyt jo hieman rytmittää isompien esteiden mukaan sitä, kummalla puolella poljin on ylhäällä ja kummalla alhaalla.

Kolmas asia, väärään kohtaan poljinta osuminen ratkesi varusteella. Kesän päätteeksi hankin flattipolkimille (ei lukkoja) tarkoitetut pyöräilykengät, joissa on hyvin jäykkä pohja. Niiden kanssa ei ole niin väliä, vaikka jalka osuisikin vähän sivuun. Kengällä olikin yllättävän iso vaikutus ajokokemukseen, ja jos kypärän jälkeen yhtä varustetta lähtisin suosittelemaan, niin se olisi kengät.

Kesäloma maastopyöräillen

Norjan ja Lapin reissu oli varsinainen mtb-bootcamp. Kiersimme kolme viikkoa ympäri Suomea ja Norjaa. Ajoimme Syötteen ja Ylläksen bike parkeissa, pitkiä ylä- ja alamäkiä Norjassa, Ylläs-Levi -reitin rakkakivikkoa, kangaspolkuja Hossassa. Joka päivän jälkeen oli entistä parempi tatsi pyörään. Nämä olivatkin ehkä ne viikot, kun hurahdin tähän hommaan täysillä. Lähdin myös jokaiseen paikkaan todella ennakkoluulottomasti. Sitä varmaan helpotti se, että kesälomalla aivot olivat levossa ja jaksoivat prosessoida jännitystä ja siitä aiheutuvaa stressitilaa paremmin kuin keskellä työkiireitä.

Syksyllä pääsin puolestaan ensimmäistä kertaa polkemaan isommalla jengillä, mikä oli tosi nasta kokemus. Flow-fiilis on ihan toisenlainen, kun ison porukan liike-energia on kasassa. Jos reitti ei ole aivan liian vaikea, sitä tulee ylitettyä itsensä ihan huomaamatta muiden perässä.

Syksyn vastaiskut

Syksyn aikana tulivat myös ensimmäiset vastaiskut, kun vastaan tuli muutamia haastavia paikkoja, missä en pysynyt kertakaikkiaan muiden perässä. Luultavasti kiireinen työarki vaikutti myös – ei ollut resurssia käsitellä omasta taidonpuutteesta aiheutuvaa turhautumista. Molemmilla kerroilla homma tyssäsi heti päivän alussa, joka on minulle aina vaikea hetki. Pyöräilykokemusta on vielä niin vähän, että tekeminen ei tule heti ensimmäisellä minuutilla selkärangasta samalla tapaa kuin vaikka laskeminen – vaan päivään pitää lämmitellä. Nyt syksyllä opin, että en voi aloittaa liian vaikeasta kohdasta reittiä, sillä silloin menee kaikki ihan solmuun, enkä saa ajettua enää tasaisellakaan. Ihme juttu, mutta sekin helpottaa, kun sen tietää.

Näin talven korvalla huomaan, että kenties ensimmäistä kertaa koskaan, minua jopa harmittaa talven tulo. Pelkään, että talven aikana se vähäinenkin pyöräilytaito, minkä olen kesän aikana ehtinyt hankkia, katoaa kokonaan ja ensi keväänä homma on aloitettava taas alusta.

Kuntomielessä pyöräily on tehnyt todella hyvää. Rasitusvamman takia en pystynyt juoksemaan oikeastaan ollenkaan koko kesänä. Pyöräily onkin korvannut pidemmät luonnossa tehdyt treenit heittämällä – jotka ovat mulle muutenkin se liikkumisen suola. Pyöräily on myös nostanut vauhtikestävyyttä, sillä vedän fillarilenkkejä huomattavasti kovemmilla tehoilla kuin juoksulenkkejä. Juostessa on hieman liiankin helppo hidastaa aina jos alkaa tuntua pahalta – pyörän kanssa taas tarvitaan maastossa tietty vauhti, että fillari toimii. Jos ei halua taluttaa, pitää laittaa kierroksia kehiin. Tämä on näkynyt paitsi siinä, että pyöräily on helpottunut, myös siinä, että lyhyillä juoksulenkeillä menevät kaikki Stravan segmentit uusiksi. Sitä en tiedä, miten tämä on vaikuttanut pk-tasoon, sillä pidempiä juoksulenkkejä en voi vielä tehdä ja pyöräily taas ei ole koskaan pelkästään pk-alueella. Voikin hyvin olla, että tämä kostautuu peruskestävyyden puolella – sen näen heti, kun hiihtokausi kunnolla alkaa.

Jos tämä kesä pitäisi tiivistää muutamaan sanaan, se olisi ehdottomasti uuden oppimisen, vauhdin sekä rämistelyn ilo. On ollut virkistävää olla harrastuksen parissa, jossa on sopivasti hetkiä kun pelottaa, ja paljon niitä hetkiä kun hymyilyttää!