Käsivarren erämaa osa 1: Soolona Haltin huipulle 24 tunnissa

Pysäytin vuokra-auton Kilpisjärven luontokeskuksen parkkikselle. Ulkona satoi kaatamalla. Oletko nyt aivan tosissasi, kysyin itseltäni ja tuijotin märkää tunturikoivikkoa. Yksin tuonne märkään kivikkoon kohti Haltia, kun olisin voinut viettää juhannuksen mukavasti mökillä viinilasi kädessä?

Harkitsin, pitäisikö katsoa löytyykö Tromssasta vielä vapaita hotelleja. Jos en kertoisikaan kenellekään, etten käynytkään vaeltamassa vaan nukkuisin neljä päivää hotellissa?

Toisaalta olin jo ostanut kalliit yöjunaliput, vuokrannut auton ja ajanut Rovaniemeltä Kilpisjärvelle, joten reissusta luopuminen tässä vaiheessa olisi ollut jossain määrin typerää.

Ajatus oli lähtenyt siitä, että halusin mennä vaeltamaan. Syksyllä siihen ei olisi aikaa, ja sitäpaitsi halusin mennä käymään Haltilla. Lomapäivät on jo korvamerkattu, joten juhannusreissu oli ainoa sopiva vaihtoehto – siinä on kuitenkin yksi ylimääräinen pyhäpäivä. Mutta en reissua varatessani tiennyt, että touko-kesäkuu tulisivat olemaan töiden puolesta raskaita – niin raskaita että ajatus lempipuuhastani, vaeltamisesta, tuntui sekin liian vaativalta. Kaiken lisäksi olin pakannut viime tingassa, nukkunut yöjunassa huonosti ja sääennuste näytti vedenpaisumusta seuraaville päiville. Wuptiduu mikä reissu, mietin.

Kalottireitti Haltille. Eihän tässä kivikossa ole mitään järkeä!

1.päivä: Kilpisjärvi – Kuonjarjoki 20km

Pohdin myös mahdollisuuksiani päästä huipulle. Kelin puolesta ainoa mahdollinen aukko olisi 24 tunnin kuluttua perjantai-iltapäivänä. Kello kävi viittä torstai-iltapäivänä. Minun pitäisi sinä iltana kävellä vielä ainakin Kuonjarjoelle, mieluiten Meekojärvelle, jonne oli matkaa 35 kilometriä. Siitä olisi Haltin ”perusleiriin”, Pihtsusjärvelle matkaa vajaa viisitoista kilometriä, josta edelleen huipulle 12.

Kantamuksiakin oli, grammanviilauksesta huolimatta, mukana noin 16 kiloa kameravarusteineen ja soolotelttoineen. Ei varsinaisesti se ”juoksurepun kokoinen” varustus, mitä olin mielessäni kaavaillut.

Toisaalta ei se matka autossa istumallakaan etenisi. Pakkasin tonnikalatahnat ja muut viime hetken paniikissa ostetut eväät reppuun ja lähdin kiertämään Tsahkaljärveä kohti Kalottireittiä. Maasto oli uskomattoman kivikkoista ja märkää. Niin mahdotonta, että erämaa sai kuulla kunniansa useaan otteeseen, sekä Norjan että Suomen puolella.

Viimein pääsin ensimmäiselle etapille, Saarijärven tuvalle. Vaihdoin muutamat sanat tuvalla olijoiden kanssa ja jatkoin matkaa. Kello taisi olla vähän yli kahdeksan.
Saarijärven jälkeen Kalottireitti kapuaa korkeammalle laskeakseen sieltä takaisin alas Kuonjarjoen laaksoon. Onneksi polku oli tällä välillä helppokulkuisempaa, sillä olisin muuten luultavasti vieläkin siellä.

Maisemia Kuonjarjoelle päin myöhään illalla.

Pääsin tulvivan Kuonjarjoen yli lähes kuivin jaloin. Saavuin tuvalle hieman yhdentoista jälkeen ja ajatus matkan jatkamisesta Meekolle (12km) tuntui juuri niin idioottimaiselta kuin se olikin. Katselin karttaa ja totesin ääneen, että taisi jäädä Fromholtzilta Halti huiputtamatta. En silti vielä luovuttaisi. Päätin herätä aamulla aikaisin ja olla Meekolla siihen aikaan kun muutoin olisin herännyt.

Menin sisään hiljaiseen tupaan, jonka nyt jo nukkumassa olevat nuoret kundit olivat lämmittäneet 40-asteiseksi. Patjatkin olivat talon puolesta, joten levitin tyhjän makuualustan patjan päälle ja rojahdin nukkumaan täysissä pukeissa. Olin lähtenyt Helsigistä työpäivän jälkeen edellisiltana, nukkunut junassa muutaman tunnin ja ajanut samoilla silmillä Kilpisjärvelle. Olin niin väsynyt että ruokailu, hampaiden peseminen tai vessassa käyminen kuulostivat lähinnä hyvältä vitsiltä.

2.Päivä: Kuonjarjoki-Meeko-Pihtsusjärvi-Halti-Pihtsusjärvi 39km

Aamulla heräsin puoli seitsemältä. Koska en ollut levittänyt makuukamppeita sen enempää, ei niissä ollut paljoa pakkaamista. Vaatteetkin olivat valmiiksi päällä – kätevää!
Keitin Jetboililla vedet ja tein valmispuuron ja pikakahvin. 20 minuutin kuluttua olin pihalla reppu selässä, valmiina jatkamaan matkaa.

Meekon laakson tunturikoivikkoa

Olin Meekolla aikataulussa, noin yhdeksän maissa. Söin aamupalavoileivät ja jatkoin samantien matkaa. Nyt pelattiin jo minuuttipeliä, sillä rajuilman piti ennusteen mukaan alkaa kahdeksan tunnin kuluttua.

Poroja matkalla kohti Meekon laaksoa

Pitkospuut Meekon tuvan jälkeen olivat rankkasateiden jäljiltä osin veden alla. Edellisenä päivänä olivat kuulemma olleet kokonaan uppeluksissa. Vielä roudassa oleva maa ei pystynyt imemään vettä ja tulvat syntyivät tunneissa. Eräs merkintä vieraskirjassa edeltävältä päivältä kuvasi juhannusviikon keliä hyvin: sataa vaakatasossa, tuulee ja helvetti irti. Kyllä, tätäkin oli kesä 2018. Tuuli ja sade olivat onneksi jo pahimmista lukemista tyyntyneet.

Pihtsuskönkäällä pidin kymmenen minuutin tauon. Vesiputouksella ei ollut ketään muita ja olinkin unohtua maagiseen maisemaan. Mutta kello kävi.

Saavuin Pihtsusjärven tuvalle puoli kahden maissa, kolme tuntia ennen ennustettua myräkkää. Tuvalla huiputusseuruettaan päivystävä naishenkilö hieman ihmetteli touhujani kun kävin sisällä hörppäämässä kupin kahvia, palan leipää ja puoli levyllistä buranaa. (Jalkoihin sattui tässä vaiheessa aika paljon, kun olin ennen Pihtsusjärveä vielä kaatunut huolimattomuuttani kivikkoon).

Olin jo päättänyt, että kun näin lähellä oltiin, en hemmetti sentään luovuttaisi. Olin kuullut, että joet Haltilla olivat kuulemma edellispäivänä tulvineet niin, että huipulta ei ollut meinannut päästä pois lumisiltojen romahdettua. Toivon että yksi sateeton päivä olisi korjannut tilanteen ja lähdin kiiruhtamaan kohti huippua, jonne oli matkaa 12 kilometriä. Päätin että viideltä oli käännyttävä takaisin alas, tai jos alkaisi sataa, jo aikaisemmin.

Kiipesin niin kovaa vauhtia, että eteneminen tuntui juoksulenkiltä. Parin tunnin päästä sain aamupäivällä lähteneen seurueen kiinni, ja kipitin edelleen kohti huippua. Kehitin säännön: jokaista noustua sataa metriä kohden sai ottaa geelikarkin.
Tätä hiivatin kivikkoa en kyllä enää toistamiseen tulisi kapuamaan! Huiputuksen olisi paras onnistua tänään.

Lopulta en voinut uskoa silmiäni kun näin keltaisen huippumerkin sumuverhon takana. Kello oli lähes tarkalleen viisi ja lähdöstä Kilpisjärveltä oli kulunut 24 tuntia.
Vedin muutamat ilmaveivit, kaivoin repusta jallun, otin turistikuvat ja kirjoitin kirjaan puumerkkini. Onnistuin kuin onnistuinkin parkkipaikalla mahdottomalta näyttäneessä aikeessani! Olin hämmentynyt, riemuissani, väsynyt, ja ehkä hieman ylpeäkin siitä, että olin pystynyt siihen mitä etukäteen ajattelin, vaikka tiesin sen olevan voimieni äärirajoilla.

Mutta vielä ei auttanut riemuita – 0-asteiselta huipulta pitäisi päästä takaisin alas.

Sain paluumatkalle seuraksi tsekkiläisen geologin, jolla oli kanssani sama tahti. Keskustelimme vaellusreiteistä ja kivilajeista Suomessa ja Tatralla, ja jo alle parin tunnin kuluttua olimme taittaneet matkan alas Pihtsusjärven tuvalle. Gps kello pysähtyi sen päivän osalta lukemiin 38,8 kilometriä, 12 tuntia 44 minuuttia sekä yli 1000 nousumetriä. Vaellusreppu selässä, tietenkin (kevensin sitä kyllä ennen huipulle lähtöä). Mutta joka tapauksessa, jallunapsut oli ihan ansaittu!

Mökin väkimäärä oli poissaollessani triplaantunut ja pystytin suosiolla telttani tuvan ulkopuolelle. Keitin vedet ja tein valmiin retkiruoan – ensimmäisen kunnon aterian 32 tuntiin. Sen jälkeen Kävin nukkumaan ja nukuin 13 tuntia myräkän riepotellessa teltan liepeitä.