polkujuoksu

Ajatuksia kesken jääneeltä NUTS Tunturimaratonilta

Yhteistyössä: BUFF CamelBak Suomi, Merrell, Suunto

Pyhän tunturimaraton on ollut mielestäni kivoin polkujuoksukisa jo pitkään. Tänä vuonna sen järjesti ensi kertaa NUTS-organisaatio, joka järkkää pohjoisessa myös Karhunkierroksen sekä Ylläs-Pallaksen kilpailut. Osallistujia ja meininkiä oli siis luvassa enemmän kuin aikaisempina vuosina.

Hyvistä ennusmerkeistä huolimatta ennen kisaa oloni oli epäröivä. Osallistuin heinäkuun puolivälissä hetken mielijohteesta Nuts Pallas-Hetta -juoksuun, ja kaikki henkinen lataus taisi valua sinne Länsi-Lapin rakkakivikkoon. Ihan hyvissä kisatunnelmissa lähdin kuitenkin starttiviivalle.

Lauran kanssa lähdössä. Kuva: Miia

Rankka ensimmäinen puolikas

Tämä kuva kertoo oikeastaan kaiken tarpeellisen alkumatkasta. Kuntotestissä mitattu maksimisykkeeni on 175.

Alusta aina maratonin kääntöpaikalle asti sykkeeni oli käytännössä koko ajan vähintään 90% tasolla, riippumatta siitä oliko maasto tasaista, ala- vai ylämäkeä. Se oli varmasti monen asian summa; aikainen aamu, huonot yöunet parina aiempana yönä, kiireiset työpäivät sekä muut henkilökohtaiseen terveyteen liittyvät seikat. Pääni kiehui, mutta käsivarsia paleli. Lämmönsäätelystä ei ollut tietoakaan.

Aittakurussa alkumatkasta. Kuva: Juha Saastamoinen / Onevision.fi

Kääntöpaikalla pidin normaalia pidemmän tauon ja huomasin, että olin kaikesta huolimatta edellisvuoden kuuden ja puolen tunnin ajassa. Lähdin kapuamaan takaisin kohti Pyhää, otin vähän evästä ja vielä muutamia mustikoita jälkkäriksi ja aloin juosta. Yllättäen askel alkoikin rullata! Tämä näkyy myös sykekäyrässä. -Jes, mietin, loppumatkasta tulisi kivaa, kun parhaat maisematkin olivat vielä edessä.

Kohti Latvavaaraa. Tässä vaiheessa ei oikeasti hymyilyttänyt, mutta yritin irvistää kameralle, kun kerran kuvattiin. Kuva: Alexander Kuztnetsov / All about Lapland

Sitten tunsin, kun nilkka pyörähti. Vaistomaisesti otin painon pois sen päältä ja horjahdin sen myötä oikealle. Nivelsiteet tuntuivat venyvän kuin treenikuminauha, ja hetken mietin, kävikö nilkalle pahasti. Nilkkani ovat aika löysät ja vaikka ne pyörähtävät ympäri, ei vahinkoja välttämättä synny. Jatkoin matkaa jännittäen hellittäisikö hetkellinen kipu pian, kuten se yleensä tekee.

Ehdin jo riemuita kisan jatkumisesta, kunnes huomasin yltyvän polvikivun. Tajusin, että horjahtaessani sivuun pois nilkan päältä vääntövoiman olikin ottanut vastaan oikean polven ulkosyrjä.

Kipu ei kuitenkaan ollut kova, joten jatkoin matkaa. Kyllä se siitä kohta asettuu, tuumin. Pari kilometriä juoksin onnahtelevasti kunnes parilla askeleella tuntui mojovanpi vihlaisu. Perkele! En voinut uskoa, että matka jäisi tähän. Yritin vielä palan matkaa, mutta oikean jalan päälle ei voinut ottaa enää juoksuaskelta.

Ei voi olla totta! Vielä nyt, kun pahin oli takanapäin ja edessä matkan parhaat palat. Alkumatkaa kärvistellessäni olin miettinyt monta kertaa, että juoksu jäisi seuraavaan huoltoon. Olin kuitenkin päättänyt, että niin kauan kuin etenisin tuskaisesta olosta huolimatta edes jonkin sortin vauhtia, en lopettaisi.

Mutta ei auttanut mikään. Polveen ei sattunut pahasti, mutta juuri sen verran että juoksemaan ei pystynyt. Lähetin viestin maalijoukoille, laitoin gps-träkin pois päältä ja soitin kisapäivystykseen. En ollut koskaan ajatellut tosissaan (leikillään kyllä monta kertaa), että kilpailu pitäisi ihan oikeasti lopettaa. Kuinka tyhjältä tuntuikin jatkaa matkaa kävellen, ilman kiirettä ja kilometrivauhdin vilkuilua.

Ihmisiä juoksi hiljalleen ohitseni ja monet pysähtyivät kysymään, mikä oli tilanteeni ja pärjäisinkö huoltoon. Kiitokset siitä! Polkujuoksukisoissa on aivan mahtavan upeaa porukkaa.

Pohjoisessa on aivan hullu mustikkavuosi! Oli pakko aina juoksun lomassa kurottaa sinisenä leviävään kanervikkoon.

Mitä keskeyttäminen käytännössä tarkoittaa?

Pääsin kuuden kilometrin klenkkaamisen jälkeen huoltoon, jossa vähän epätietoisena katselin ympärilleni; mitä tässä nyt oikein pitää sanoa ja kenelle? Totesin lopulta muistaakseni, että minun pitää jättää matka nyt kesken, jolloin minut ohjeistettiin muutaman muun keskeyttäjän (polkujuoksukisoissa puhutaan kai myös raadoista ja dnf:istä, joka tulee sanoista did-not-finish) joukkoon. Odottelimme kyytiä tovin, ja mietin mielessäni, että en enää ikinä jätä takkia pois matkasta, vaikka se ei pakollisiin varusteisiin kuuluisikaan. Nyt keli oli lämmin, mutta yhtään viileämmällä säällä olisin kylmettynyt nopeasti.

Noin vartin odottelun jälkeen meidät ohjattiin kyytiin, jossa takapenkkien välissä loikki ihana lohduttaja, corgi nimeltä Kino. Tällainen pitäisi olla jokaisessa DNF-autossa! (Ehkä onkin, en vain ole tiennyt siitä?)

Pyhällä siirryin muiden mukana afterrun-tunnelmiin, vaikka mieli olikin hieman apea. Olin kuitenkin helpottunut siitä, ettei polvelle tuntunut käyneen pahemmin – kivikossa olisi voinut vaikka murtua luu.

Kino.

Kesken jääneestä kisasta jäi kuitenkin vähän kaivertava mieli. Keksisiköhän sitä vielä jonkin kisan, jotta polkujuoksukauden voisi päättää maaliintuloon? Nuuksio Classic taitaa olla 1.9…

Ai niin ja tärkein meinas unohtua. Tunturimaratonin kisabuffi oli tänä vuonna keltainen! Ja hienosti taiteltunakin vielä.

Seuraa Instagramissa: https://instagram.com/piposilmilla

Seuraa Facebookissa: https://facebook.com/piposilmilla

Muita polkujuoksujuttuja:

NUTS Ylläs Pallas 55km: Ensimmäinen ultrajuoksuni vahingossa

NUTS Karhunkierros 33km – polkujuoksun salaisuus, tässäkö se on

Pyhä tunturimaraton 2017 – juoksutunnelmat ja varusteet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s