Via Dinarican vaellus osa 1: Sutjeska National Park & Prijevor

Tämä on kolmiosaisen Via Dinarica -juttusarjan ensimmäinen osa. Muut osat:

Via Dinaricin vaellus osa 2: Maglicin huiputus sekä Trnovackon järvi

Via Dinarican vaellus osa 3: Pivan kanjoni ja ylänkö

Kaupallinen yhteistyö / vaellusvarusteita saatu: Haglöfs, Buff, Camelbak, Merrell, Suunto, Lowe Alpine, Jetboil

Kertomus on pakko aloittaa jostain, niin myös tämä matkatarina Via Dinarican vaellukselta Bosnia & Hertsegovinasta sekä Montenegrosta. Pilkoin jutun osiin, joista ensimmäisessä osassa käsitellään Sutjeskan kansallispuistoa Bosnia & Hertsegovinassa sekä Prijevoria, joka on ikään kuin maan korkeimmat huipun, Maglićin (2386m) basecamp. Tämä osuus Via Dinaricasta on kokonaan Bosnia & Hertsegovinan puolella, ja soveltuu hyvin myös päiväretkeksi. Prijevorille on mahdollista myös ajaa nelivedolla, mutta itse suosittelen vaeltamista läpi upeiden vanhojen vuorenrinteellä sijaitsevien metsien.

Lyhyesti: Mikä on Via Dinarica?

Via Dinarica on niin kutsuttu mega-trail, eli pitkä vaellusreitti, joka kulkee Balkanin niemimaalla Slovenian, Kroatian, Bosnia & Hertsegovinan, Montenegron, Albanian, Kosovon sekä Makedonian läpi. Reitti on lähes 2000 kilometriä pitkä, ja sen nimi tulee vuoristosta, jota kutsutaan myös nimellä Dinaariset alpit. Reitti on 2000-luvun tuotantoa, ja ainakin takana olevan organisaation mukaan sen tavoitteena on ollut lisätä vastuullista matkailua, tuoda elinkeinoja (mm. majoituspalveluita, ravintoloita) reitin varrelle pieniin maaseutukyliin – sekä myös lisätä yhteyksiä maiden välillä. Via Dinarican sivustolta löytyy laajasti tietoa reitin varrella olevista palveluista, siellä voi jopa piirtää topo-kartan avulla omat gpx-reitit kelloon siirrettäväksi. Täältä voi lukea lisää Via Dinaricasta, ja täältä puolestaan Bosnia & Hertsegovinan puolella sijaitsevasta Sutjeskan kansallispuistosta.

Päivä 1: Startti Sarajevosta

En ole käynyt Balkanilla aiemmin Sloveniaa ja Kroatiaa pidemmällä, joten halusin ehdottomasti tutustua vaelluksen ohella myös Sarajevon historiaaliseen kaupunkiin. Lensimme Lufthansalla sinne (vaihto Munchenissä), sillä suoria lentoja Sarajevoon ei ole. Hankimme Alp-nimisestä outdoor-myymälästä retkikaasua keittimeen, jota luonnollisesti ei saanut lentokoneessa kuljetettua, ja yhden yön kaupungissa yövyttyämme suuntasimme kohti Via Dinarican reittiä, jonka yhyttäisimme Tjentisten kylän lähellä sijaitsevassa Suhassa.

Sarajevossa kaasuostoksilla.

Myöhästyimme kömmähdyksen takia aamuseitsemän bussista (Huom: Focaan ja Tjentisteen päin menevät bussit lähtevät Sarajevo East -bussiasemalta, joka ei ole kaupungin päärautatieaseman vieressä sijaitseva bussiasema, vaan lentokentän suunnilla kaupungin etelä/länsipuolella sijaitseva asema!), joten pääsimme matkaan vasta iltapäivän puolella. Onneksi bussimatka ei ollut pitkä, vain parisen tuntia, ja ehdimme reitille jo neljän maissa.

Ensimmäinen legi: Suha-Prijevor (+1200m)

(Suunnon träkki täällä)

Tjentisten kylässä on paljon viittoja Sutjeskan kansallispuistoon, mutta ne ovat autoja varten. Via Dinarican reitti ylittää maantien noin kuuden kilometrin päässä Tjentisestä.

Bussi jätti keskelle ei mitään. Paikalla oli onneksi Via Dinarican opaskyltti, joten tiesimme olevamme oikeassa paikassa.

Hypättyämme bussista säädimme hetken aikaa varusteita, joita valtterilla oli noin 15 kiloa ja minulla arviolta 12. (Varusteista lisää edellisessä postauksessa.) Yhteiset varusteet oli tuttuun tapaan jaettu tasan, minulla tällä kertaa oli niitä vielä hieman enemmän, koska Valtterin polvi oli vasta toipumassa leikkauksesta.

Otimme vettä hieman Suhan yläpuolella sijaitsevasta purosta, ja lähdimme kiipeämään reittiä, joka alkoi ensin hiekkatienä. Olin tallentanut gpx-reitit erikseen kellooni, ja pian Suunto huomautti, että tulisi kääntyä pois tieltä, kohti vuorenrinteitä. Risteyskohdassa tuskin erotti, että polku kääntyi vasemmalle, mutta kyltit sanoivat myös niin. Tässä kohtaa hieman kauhistelimme, sillä polku ei näyttänyt kovin kuljetulta. Suurin osa vierailijoista kulkee Prijevoriin ilmeisesti Tjentisten kautta (mitä bussikuskikin oli meille koittanut tarjota pysäkkivaihtoehdoksi). Mutta, sivuston mukaan Via Dinarica -reitti kulki juuri tästä.

Vaihdoimme pitkät lahkeet jalkaan punkkien ja käärmeiden varalta, sillä Balkanilla elää Euroopan myrkyllisin käärme, hietakyy. Sen puremat eivät välttämättä ole ihmiselle kuolettavia, mutta hyvin vakavia keissejä siitä huolimatta. (Emme onneksi reissulla nähneet yhtään hietakyytä.) Onneksi reitti muuttui nopeasti helppokulkuiseksi, vaikka olikin jyrkkää nousua. Kiipesimme noin kolme ja puoli tuntia, nousumetrejä kertyi 1200. Juuri ennen Prijevoria metsäinen maisema päättyi ja vuoristomaisema aukesi silmiemme eteen. En ollut voinut kuvitellakaan mitään niin upeaa.

Tunnelmaa hieman laskivat noin kilometrin päässä autiomökeistä sijaitsevat karhun tonkimisjäljet – mitä lie juuria oli mesikämmen niityltä etsinyt. Karhuja onkin sekä Sutjeskassa että Montenegron puolella sijaitsevassa Durmitorin kansallispuistoissa paljon, ja telttaillessa eväät on syytä ripustaa puuhun turvaan.

Perille päästyämme majoituimme, maksoimme rangerille yöpymisen ja aloimme keitellä vettä ruokailua varten. Aurinko laski sopivasti, ja maisemat olivat mielettömät. Ainoa miinus olivat laumoittain paikalle saapuneet itikat, joita tänä vuonna oli kuulemma poikkeuksellisen paljon. Lisäksi puiston ranger oli hieman omituinen tyyppi, hän liehitteli kaikkia naispuolisia mökeille saapuvia ja oli yleisestikin aika seurankipeä. Sanaakaan englantia hän ei tosin puhunut.

Mökit olivat siistit, niissä oli kerropunkat, juokseva vesi sekä sisävessa / ja suihku – toki kylmällä vedellä, mutta silti mieletöntä luksusta. Lisäksi kylmiä kelejä varten oli kamiina, mutta sitä ei kesällä tarvittu. Yöpyminen maksoi hengeltä 27 BIH markkaa per yö, eli noin 12-13 euroa. Lisäksi kansallispuistossa vieraileminen maksoi 5 markkaa.

Otimme vettä purosta. Valtteri laittoi sinne vedenpuhdistustabletteja, minä puolestani join kaiken Liwestraw-pullosta, jossa on mukana filtteri, joka toimii vedenpuhdistimena. (Emme muuten ostaneet koko 2,5 viikon reissun aikana yhden ainutta muovista vesipulloa, sillä tuo pullo paitsi puhdistaa, myös muuttaa kaikki kraanavedet hyvänmakuisiksi).

Reitti alkoi tienä. Suunto muistutti heti alkuun edessämme olevasta leppoisasta sunnuntaikävelystä! Olin piirtänyt reitit kotona Via Dinarican sivuille gpx-tiedostoiksi, jotka vein Suunto 9 -kellooni tietokoneen kautta. Tämä on mielestäni gps-kellon tärkein ja eniten turvallisuutta parantava ominaisuus. Meillä oli varuiksi myös kompassi sekä sivuilta printatut kartat, mutta niitä ei tarvittu muuten kuin päivämatkojen suunnitteluun aamuisin. Kellon akku kesti parhaimmalla träkkäystasolla navigaation ollessa päällä aina kaksi päivää, jonka jälkeen latasin sen varavirrasta.

Reitti vaihtui pian helppokulkuiseksi, mutta jyrkäksi poluksi.

Kylttien reittiarviot olivat ainakin meille varusteiden kanssa suhteellisen paikkansapitäviä. Valtterin polven takia kuljimme hyvin verkkaista vauhtia.

Yksi Euroopan vanhimmista ei-hakatuista metsistä osuu reitin varrelle.

Maisemat alkoivat avartua.

Tässä kohdin bongasimme karhun penkomisjäljet. Valtteri oli aiemmin nähnyt myös tuoreen tassunjäljen.

Prijevorin mökit vasemmalla vuorten juurella.

Melkein perillä!

Puiston ranger möi meille after hike -oluet.

Sitten kokkailtiin. Olin tyytyväinen, että löysimme Sarajevosta pienen 100 gramman kaasupullon, jolla pärjäsi hyvin koko reissun.

Sain Haglöfsiltä mukaan vaellukselle L.I.M. Comp -Gore tex -takin, joka oli kevyt kantaa, mutta suojasin hyvin mm. itikoilta (myös sateelta myöhemmin reissulla).