Lokakuun vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa

Kaksi vuotta sitten olin yhdellä elämäni hienoimmista vaelluksista. Ei, se ei ollut sateenkaarien Sarek eikä mieletön Mongolia – vaan lokakuinen Urho Kekkosen kansallispuisto. Talvea odottava erämaa oli niin upea, että päätin oitis mennä vaeltamaan uudelleenkin tähän ajankohtaan.

Siihen kului onneksi vain kaksi vuotta. Ja mikä parasta: sain vaellusseuraksi Valtterin, jolle pääsin ensimmäistä kertaa näyttämään minulle rakkaita pohjoisen vaellusmaisemia. Sillä vasta nyt kolmekymppisenä olen sen oikeastaan tajunnut: Ukk-puisto on yksi suosikkiretkikohteistani Suomessa. Tai no, voisi kai sanoa maailmassa. Luulen, että tähän ovat syynä sen metsät. Rakastan metsää, sen eläväisyyttä, sen synkkyyttä, sen huminaa. Loputtomia mäntyjen siimeksessä kierteleviä polkuja, jotka välillä nousevat ylös tunturikoivikkoon.

Päivä 1: Aittajärvi-Sarvioja

Tulimme yöjunalla auton kanssa Rovaniemelle, ja ajoimme aamutuimaan Saariselälle. Teimme viimeiset ruokaostokset ja nappasimme mukaan unohtuneet retkivarusteet (kompassi!) Partioaitasta. Sitten otimme taksikyydin Aittajärvelle. Mitsu jäi K-market Kuukkelin parkkiin odottamaan saapumistamme neljän päivän päästä.

Aittajärvellä meitä vastassa oli vuolaana virtaava Suomujoki. Keli oli pakkasella, mutta aikaisemmin viikolla sade oli kuitenkin tullut alas vielä vetenä, ja vettä oli joessa enemmän, kuin olin osannut aavistella sitä tähän aikaan vuodesta olevan. Pääsimme toki yli – joki ei ole syvä, vain leveä, mutta varpaat oli sulatettava ylityksen jälkeen keittimessä lämmitetyllä vedellä.

Aittajärvellä ennen Suomujoen ylitystä. Puiston pohjoisreunalla ei ollut paljoa lunta, ja se usein aiemminkin ollu paljon kuivempaa aluetta kuin muu kansallispuisto.

Jatkoimme matkaa mäntyistä kangasta pitkin kohti Sarviojaa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun vaelsin tätä väliä ja oli hauska tarkastella maastoa, kun pikkuhiljaa nousimme ylemmäs.

Otin ensimmäistä kertaa koskaan vaellukselle mukaan sauvat. Sitä se vanheneminen teettää!

Matkaa oli noin viisitoista kilometriä, joten aurinko ehti laskea, ennen kuin pääsimme perille. Sarviojan tuvalla oli kahden naisen seurue; oli ihana saapua lämmitettyyn tupaan, sillä lämpötila laski ulkona vauhdilla kohti kaksinumeroisia lukemia. Taivas oli kirkas ja joen solina kuului tupaan saakka, kuin oikein tarkkaan kuunteli.

Auringonlaskun valo tunturin rinteellä värjäsi aivan kaiken pinkiksi, meidätkin.

Revontulia Sarviojan varrella.

Päivä 2: Sarvioja-Luirojärvi

Olimme harkinneet etukäteen eri reittivaihtoehtoja, jotka toteutettaisiin kelin mukaan. Olimme jo edellisenä päivänä havainneet, että lunta oli tunturissa puoleen sääreen, joten päätimme mennä suorinta reittiä Luirojärvelle ja jättää sekä Paratiisikurun että Sokostin seuraavalle kerralle. Keli oli pilvinen ja ylhäällä tunturissa paikoin todellinen whiteout – kompassia tarvittiin, että pääsimme tunturijonosta yli.

Matkalla ylöspäin.

Whiteout ylhäällä oli todellinen ja oli pidettävä huoli välimatkoista, ettei hukannut toista.

Oli ihanaa olla yhtäkkiä – ehkä hieman yllättäen – keskellä talvea. Pitkä odotus on viimein ohi, ja pipon alta karkaavat hiukset huurtuvat, pakkanen kipristelee nenää ja talvivaatteet kahisevat ❤

Luirolla oli jo muutama muu vaeltaja, kuun saavuimme pihaan. Saunan piipusta kohosi lupaava savu, ja varaustuvan puolellakin oli porukkaa. Rauhallisen illan päätteeksi joimme hollantilaisen ja suomalaisen seurueen kanssa jallutömpsyt.

Perillä Luirojärvellä. Niille, jotka eivät sielä ole vierailleet: Siellä on kaksi tupaa, uusi ja vanha. Uusi tupa kulkee lempinimellä Hillton, sillä se on valtava ja valoisa. Joku vitsiniekka on veistänyt oven päälle kyltikin, missä kutsumanimi komeilee.

Minulla oli vaelluksella mukana uusi rinkka, Lowe Alpinen Manaslu 65/75. Sen kantolaite oli tukeva ja se kesti 20kg testilastini hyvin. Tykkäsin rinkan yksityiskohdista, esimerkiksi siitä, että sen saa keskeltä auki, ja että vetoketjujen vetimet ovat sellaiset, että niistä saa helposti kiinni paksut hanskat kädessä.

Nerokas yksityiskohta on myös rinkan molemmilla puolilla olevat nostokahvat (kuvassa keltainen lenkki), joiden avulle sitä voi siirrellä tasapainoisesti. Yleensä rinkoissa on vain yksi kahva, takana, minkä lisäksi on tartuttava läpästä tai jostain muusta irtoremmistä etupuolella, jotta rinkka ei keikahtaisi vinoon nostettaessa.

Päivä 3: Luirojärvi-Suomunruoktu

Kolmas päivä oli kilometrimääräältään pisin, mutta reitti on yksi Ukk-puiston kuljetuimpia, joten se meni mukavasti jopa lumisissa olosuhteissa. Edellispäivän sumu oli tiessään, ja Tuiskukurulla pidimme lounastauon ulkona autiotuvan kuistilla. Oli hassua ajatella, että siitä oli vain viisi kuukautta, kun hiihdimme Helin kanssa Tuiskukurun tuvalle. Keli oli myöskin omituinen: lokakuun aurinko lämmitti maassa olevan lumen plussalle, aurinko lämmitti ja räystäältä tippui vesi. Jos olisi sulkenut silmänsä, olisi voinut kuvitella olevan jälleen huhtikuu.

Lähdössä Luirojärveltä.

Olin ensimmäistä kertaa vaelluksella kevyissä vaelluskengissä, joista kutsutaan kai myös nimellä speed hiking -kengät. Pakko myöntää, että vielä sillä minuutilla, kun olin lähdössä kotoa, kävi mielessä, pitäisikö sittenkin vaihtaa mukaan jäykemmät kengät, mutta onneksi en tehnyt niin. Merrellin Caprat toimivat moitteetta: ne olivat notkeat, pitävät ja vauhdikkaat. Ainoastaan ensimmäisenä iltana jalkapohjissani tuntuivat kävellyt kilometrit, mutta ei enää seuraavina.

Aurinko nousee puiden takaa.

Valtteri ylittämässä jokea.

Voi elämä näitä maisemia!

Kohti Tuiskukurua.

En nyt ihan heti arvannut ottavani aurinkoa lokakuussa, mut käy se näinkin.

Suomujoen varrella.

Suomunruoktulla oli yllätykseksemme tyhjää. Se on yleensä kiireinen tupa, mutta oli sunnuntai-ilta, joten ehkä seuraavan viikon vaeltajat olivat menneet siitä ohi jo edellisenä päivänä. Saimme olla tuvalla kaksistemme. Taivas oli pilvessä, joten revontuliakaan ei tarvinnut tähystellä. Söimme loppuja eväitä ja lueskelimme Mitä missä milloin -kirjoja, joita Ukk-puistossa löytyy melkein joka tuvasta (kiitokset sille, joka ne on jaksanut sinne viedä: ovat mielettömän hauskaa luettavaa!).

Päivä 4: Suomunruoktu – Kiilopää

Lähimme varhain liikkeelle, jotta ehtisimme varmasti paluupussiin Kiilopäältä. Aurinko paistoi, valkoinen tunturimaisema kimalteli, eikä tunturissa näkynyt ketään meidän lisäksemme. Nousu Suomunruoktulta kohti Niilanpäätä tuntuu aina yhtä pitkältä, ja luulen, että siihen on syynä se, että jalat alkavat alitajuisesti jo viivytellä matkantekoa. Kun kiertää Niilanpään eteläpuolelta tunturiharjanteen toiselle puolen ja Urho Kekkosen puiston maisemat jäävät selän taa, on aina yhtä haikea fiilis! Nytkö se jo loppui. (Vaelluksen jälkeisestä masennuksesta voit lukea täältä.)

Tunturipuroa ylittämässä.

Maisemat Niilanpäältä etelään.

Tauolla Niilanpään porokämpällä.

Perillä Kiilopäällä.

Ukk-puiston sää ja olosuhteet lokakuussa

Kaksi vuotta aiemmin olin vaeltamassa tismalleen samaan aikaan. Silloin ensilumi satoi vasta vaelluksen viimeisenä yönä – nyt se oli satanut jo viikkoa aiemmin. Tänä vuonna tuntureilla oli paikoin jopa polviin asti lunta, mikä hidasti etenemistä aika paljon. Tämä ajankohta onkin vaellukselle siksi mielenkiintoinen, ettei voi koskaan olla varma, minkälainen keli sattuu kohdalle. Mutta yhtä lailla kuin viimeksi, juuri talvihorrokseen vaipunut luonto on tunnelmaltaan upeinta mitä tiedän. Tulen varmasti Ukk-puistoon uudelleenkin tähän aikaan.

Lämpötila vaelluksella oli -10 ja muutaman plussa-asteen välillä, eli varusteet saavat olla perin talviset. Huomattavaa tähän aikaan vuodesta on, että järvet eivätkä joet ole vielä jäässä, joten ylitykset ovat kylmää touhua. Mutta avoin vesi heijastaa revontulet upeasti, kun vain  taivas pysyy kirkkaana.

Varusteyhteistyössä: Lowe Alpine, Petzl, Merrell, Superyellow Headwear, Mons Royale, Camelbak, Millet

Seuraa Instagramissa: @piposilmilla

Seura Facebookissa: Pipo silmillä

Lisää juttuja UKK-puistosta

Video vaelluksesta: