Lokakuussa Kiilopäällä on hiljaista. Tunturikeskus on kiinni. Urho Kekkosen kansallispuiston tuvat ovat autioita, ja harvat vaeltajat katselevat toisiaan kysyvästi: tekin täällä, miksi ihmeessä.
Luonto odottaa, me odotamme, sillä lumi on jo myöhässä. Aurinko raahautuu vaivoin taivaanrannan yläpuolelle ja paistaa viistosti puiden paljaitten oksien läpi. Joinain päivinä kolea sumu hävittää maisemat näkyvistä, ja seuraavana päivänä pakkanen liimaa vesipisarat kiinni varvikkoon. Tunturit jäätyvät.
Kaikki on henkeäsalpaavan kaunista.
Mitä ylemmäs kiipeää, sitä epätodellisemmaksi maisema käy.
-Tuntuu siltä, että ihmisen ei pitäisi olla täällä, kiteytti tapaamamme vaeltaja oudon tunteen.
Viimein kuudentena yönä talvi saapuu. Nukumme laavulla ja aamulla silmien edessä aukeaa valkoinen maisema. Ihanaa, valkoista puuterilunta. En tiedä miksi, mutta ymmärrän paremmin tätä maisemaa kuin sitä edellistä.
Tunturissa viima nakertaa poskia, mutta porot eivät välitä. Ne ovat kiivenneet nauttimaan viimeisistä auringonsäteistä ennen kaamosaikaa.
Lokakuun lopun seitsemän päivän vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa (Sodankylän ja Savukosken kuntien alueella) oli yksi hienoimmista, joita olen tehnyt. Hiljaisen, talvea odottavan luonnon ääressä on vaikea olla olematta onnellinen.
Kuvassa olen Kotakönkäällä, päivää ennen lumen tuloa.
Ystäväni lähti kiipeämään Sokostille, minä pelkäsin liikaa jäisiä kiviä. Kiersin Sokostin eteläpuolen kurun kautta ja kävelin soiden läpi takaisin Luirojärvelle. Jäinen tihkusade kuorrutti vaatteet, repun ja hiukset. Näkyvyys sumussa ei ollut hääppöinen. Yksin keskellä erämaata suunnistaessa oli muistutettava itseään useaan otteeseen, että osaan kyllä tämän. Silti jokaisen risahduksen jälkeen varmistin selkäni takaa, ettei siellä ollut karhua. Tai lohikäärmettä. Mistä sitä ikinä tietää.
Kävelimme yhteensä noin 115 kilometriä. Ensimmäinen leiripaikka oli Suomunruoktussa. Sen jälkeen kävimme Sokostin takana Muorrakkavaarassa ja tulimme sieltä jälleen Luirojärven kautta takaisin Suomujoen laaksoon. Lopuksi kävelimme tuntureiden yli Kiilopäälle. Kuin huomaamatta reissusta tuli myös yksi pisimmistä vaelluksistani, vaikka olin ajatuksissani ollut lähdössä ”muutaman päivän metsäretkelle”.
Olin aivan täysin unohtanut että UKK-puistossa on paljon jokia ja vähän siltoja. Kaiken kaikkiaan taisin lähteä tälle ”muutaman päivän metsäretkelle” hieman takki auki, sillä ruoatkin loppuivat toiseksi viimeisenä päivänä, aamuksi jäi vain pieni puuroannos. Sille on helppo vitsailla jälkikäteen, mutta ihan tosissaan erämaata, vaikka kuinka tuttua sellaista, ei kannata koskaan aliarvioida.
Vaelluksen viimeisen päivän aamuna odotti ihana yllätys: maassa oli viiden sentin lumipeite. Heräsimme laavulta auringon noustessa tähtikirkkaalle taivaalle. Kuvassa keitän aamupuuroa nuotiolla. Maistui aika hyvältä.
****
Ajankohta: 21.10.-27.10.2015
Paikka: Urho Kekkosen kansallispuisto (lähtö ja paluu Kiilopää)
Reitti:
Pipo silmillä 
Blogissa näkyvä reittikuva on peräisin Suunto Ambitin datasta; gps-moodi oli harvemmalla mahdollisella (10min välein tallennus). Latasin sitä pariin otteeseen varavirtalähteestä, yksi kerta olisi varmaan riittänyt, sillä 8h vaellus vei kutakuinkin 20-30 prosenttiyksikköä akkua. Exporttasin joka päivän gpx-failit Movescountista, yhdistin ne Gps-Prune-ohjelmalla (linux) ja sitten vein koko homman rastit.fi -palveluun, joka käyttää Suomen maastokarttaa.
TykkääTykkää
Voi miten maagista! Lokakuinen vaellus tunturissa heilahti heti haaveideni pitkälle listalle!
TykkääTykkää
Voin suositella ehdottomasti! Olen monelle sanonut, että vaikka tunnetusti kuvat eivät aina kerro koko totuutta, tässä tapauksessa fiilis tunturissaoli kyllä juuri tuollainen. Muistan, että Retki-lehdessä on joskus sata vuotta sitten ollut juttu aiheesta, taisi olla kyllä vielä pohjoisempaa.
TykkääLiked by 1 henkilö
Upeita kuvia ja voi miten hienosti osasit kuvailla sen tunnelman! Olin samanlaisella vaelluksella juuri tuolla UKK-puistossa vuosi sitten ja nyt palasin kirjoitustasi lukiessa takaisin niihin tunnelmiin. Kun kerran käy lokakuisella vaelluksella haluaa aina sellaiselle uudestaan 🙂
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos Kaisa! Olipa hauskaa löytää sinunkin blogisi 🙂
TykkääTykkää
Hyvä juttu ja hienoja kuvia! Ps.Huomasin tuossa yhdestä kuvatekstistä että kirjoitat ukk-puiston olevan Inarissa. Ukk-puisto on Sodankylän ja Savukosken kuntien alueella. Vain pienen pieni luoteisosa puistosta sekä saariselän matkailukeskus on Inarin puolella.
TykkääTykkää
Hei kiitos tästä! Hyvä huomio, pitääpä korjata juttuun 🙂
TykkääTykkää