Raastavan historiallinen Mostar

Montenegron rannikon ja Dubrovnikin pikapysähdyksen jälkeen jatkoimme matkaa sisämaahan kohti Mostaria sekä Sarajevoa. Mostarin kaupunki on kuuluisa erityisesti kauniista sillastaan, joka tuhoutui vuonna 1993 Jugoslavian hajoamissodissa, mutta rakennettiin uudelleen vuonna 2004.

Paitsi sillastaan, Mostar on myös tunnettu yliturismista sekä krääsäkojuistaan. Tämänkin kaupunki, kuten Dubrovnik, herätti jo etukäteen ristiriitaisia tunnelmia: pitäisikö sinne mennä vai ei? Päätimme kuitenkin pysähtyä matkalla päiväksi, kun olimme joka tapauksessa menossa ohi.

Mostarin maisemaa.

Olen juuri hypännyt arviolta n. 7metrin korkuisesta hyppytornista raikkaan kylmään Neretva-jokeen.

Ja olihan Mostarin kaupunki kaunis. Aivan keskustan ja sillan alueet olivat todella täynnä turisteja, joista useimmat varmaan päivämatkalla, mutta jälleen kerran sivukujilta löytyi kiinnostavia paikkoja sekä muun muassa mainio, paikallisten suosima uimahyppytorni.

Mutta, jos menet Mostariin, suosittelen unohtamaan kaiken tämän. Mene sen sijaan Bosnian sodasta kertovaan museoon, joka pysäyttää karuudessaan ja yksityiskohtaisuudessaan. Bosnian sota oli yksi Jugoslavian hajoamissotien verisimpiä ja kansanmurhien mittakaava järkyttävä. Ihmisiä, miehiä, naisia, aikuisia ja lapsia tapettiin, ryöstettiin, poltettiin, räjäytettiin, kidutettiin ja raiskattiin. Sodan uhriluku oli yhteensä noin 100 000. Ja kaikki tämä tapahtui Euroopassa niinä vuosina, kun meillä katsottiin Kummelia, Hyviä herroja ja juhlittiin jääkiekon maailmamestaruutta.

Vietimme museossa pitkän tovin. Vaikka olen hyvin perillä sodan tapahtumista, museo toi ihmiskohtalot paljon enemmän iholle. Esineistöä oli runsaasti ja näyttelyn käsikirjoituskin ihan hyvä.

Illansuussa kävelimme juna-asemalle, joka on Jugoslavian aikoina ollut varmastikin hyvin pramea, sillä Mostar oli iso keskus, jossa oli myös teollisuutta. Nykyään matkustajajuna kulkee Sarajevoon kaksi kertaa päivässä. 130 kilometrin matka kestää vajaa kolme tuntia.

Mostarin juna-asema oli kansanmurhaa käsittelevän museon jälkeen yksi kaupungin mielenkiintoisimmista kohteista – sen valtava koko, pääosin tyhjillään olevat neuvostotyyliset asemahallit ja autiomainen tunnelma saivat pohtimaan Bosnian sotaa edeltänyttä aikaa. Neuvostoliitossa sosialistisen ajan arkkitehtuurin ratkaisut tuntuvat edelleen jotenkin sopivammilta, sillä siellä on nykyäänkin asukkaita täyttämään valtavat hallit, aukiot ja promenaadit. Mutta Jugoslavian pienten kaupunkien kohdalla, kuten muuallakin entisen itäblokin pienemmissä maissa, mittasuhteiden ja sitä kautta myös kommunistisen yhteiskuntahankkeen utopistisuus korostuu.