Vaellus

Elämäni ainoa expedition? – 9 päivää Altailla

Viikonloppuna oli – ehkä ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen – tyhjää aikaa, ja katselin ajankulukseni seikkailupätkiä netistä. Osuin The North Facen kanavalle, mistä katsoin Down to Nothing -dokkarin sekä Land of Maybe -dokkarin. Ensimmäinen kreisistä Burman seikkailusta, toinen mutaisesta kiipeilystä Färsaarilla.

Kaverin vinkkaamana kuuntelin myös haastattelun, jossa käytiin läpi Down to Nothing -expeditionin epäonnistumista.

Ajauduin lopulta miettimään, mikä oikeastaan on expedition, jota vuorialan ammattilaisurheilijat käyttävät sujuvasti puhuessaan seikkailuista? Missä menee reissun ja expeditionin raja? Ehkä omat hankaluudet reissujen kommunikoinnista ja valmisteluista läheisten ja ystävien kanssa kilpistyvät juuri tähän: minä haluaisin, että jokainen matka olisi kunnon köyhän naisen expedition, kun taas moni lähipiiristäni lähtisi mielummin matkalle. Lopputulos on jotain siltä väliltä.

Olenko koskaan ollut expeditionilla? Tuskin. Se on muuten pirun vaikea kääntää suomeksi – tutkimusmatka tai löytömatka ei toimi, sillä maailmassa ei oikein ole paikkoja, joita ei olisi tutkittu. Retkikuntamatkakaan ei oikein toimi, sillä minulla harvemmin on mukana edes yhtä matkakaveria 😅 – retkikunnasta nyt puhumattakaan.

Ainoa matka, joka edes hieman liippaa tämän tapaista ”tutkimusmatkaa” on Altain reissu, jossa vaelsimme omin nokkinemme reilun sadan kilsan reitin Venäjän, Kazakhstanin ja Mongolian rajalla Altai-vuoristossa vuonna 2016. Alueesta ei silloin löytynyt verkosta kuin kaksi artikkelia, ja alueella joskus ollut matkailuinfra oli, luultavasti ruplan romahduksen takia, kadonnut olemattomiin. Nykyään alueesta löytyy enemmän tietoa, mutta edelleenkään en löytänyt yhtään omatoimisesti, ilman kantajia (maastureita, ihmisiä, kameleita tai hevosia) tehtyä reittikuvausta alueelta.

Vuonna 2015 kotoa lähtiessämme meillä ei ollut kuin printattuja satelliittikuvia Google Mapsista. Kansallispuisto siellä oli, tai oli joskus ollut. Korkeimmat huiput, Türgen (4029m) ja Kharkhiraa (4040m) löytyivät sentään Wikipediasta.

Päivän etsimisen jälkeen löysimme Ulan Batorista karttakaupan, josta löytyi kartta, jonka mittakaava oli 1:500 000. Siinä yksi senttimetri kartalla vastasi viittä kilometriä maastossa. Tekstit kyrillisin kirjaimin, tietysti. Tarkemmat kartat alueesta ovat luultavasti vain entisen Neuvostoliiton logolla, säilössä arkistoissa.

Valmistauduimme reissuun huolella, sillä kaikki piti käytännössä tuoda kotoa. Minä matkustin Ulaanbataariin junalla, Valtteri lentäen. Ulaanbataarista oli lennettävä pienellä Fokkerilla vielä Ulaangomiin Luoteis-Mongoliaan. Minkäänlaista vaellus- retkeily tai kiipeilyinfraatruktuuria ei ollut ja jo lentokentällä – tai sitä muistuttavalla – totesimme olevamme ainoat turistit koko reitillä. Takseja ei ollut, mutta onneksi eräs kentän työntekijöistä heitti meidät kylille kyydissään.

Onnistuimme järjestämään kyydin 100 kilometrin päässä sijaitsevalle Uureg Nuur -suolajärvelle, joka itsessään oli jo niin vaikeakulkuinen reitti, että maasturi meinasi jäädä muutaman kerran kiinni jokeen. Lähtiessä pyysimme kuskia pysähtymään kylän diesel-pumpulle, mistä saisi polttoainetta keittimeen. Olimme testailleet Msr:n xgk-keitintä useaan otteeseen eri polttoaineilla kotona, koska kaasua ei tietysti lentokoneessa ollut mahdollista viedä perille eikä paikan päällä ollut mitään, mistä ostaa yhtään mitään. Muuta kuin se bensapumppu.

Kun täytin Msr:n pulloja parhaat päivänsä nähneellä bensapistoolilla harvojen paikallisten ihmetellessä touhua, huomasin ilokseni, että pullojen suut oli todella mitoitettu bensapistoolin mukaan. TÄTÄ varten haluan hankkia varusteita, jotka ovat parhaita mahdollisia: niissä on ominaisuuksia, joita en edes tiedä kaipaavani, ennen kuin tilanne on käsillä.

Vesitilanne oli suurin kysymysmerkki, sillä karttojen perusteella ensimmäisten kolmen päivän reitti näytti kuivalta. Tutkimme etukäteen, miten suolaista vettä ihminen voi juoda, ja olimme löytävinämme tietoja, että Uureg Nuurissa suolapitoisuus oli sen verran matala, että vettä voisi hyvin juoda tableteilla puhdistettuna pari päivää. Siitä siis tankkasimme mukaan viitisen litraa molemmat, ja toivoimme että sillä pärjättäisiin useampi päivä.

Olimme myös, toki sen tiedostaen, kaukana mahdollisesta lääkintähoidosta. Kuulin jostain lähteestä, että kaikki hätätapaukset tai vaativat keissit lennätetään Ulaanbataarista Souliin tai Pekingiin, koska kunnollista hoitoa ei ole. Ja me oltiin vielä aivan hemmetin kaukana Ulaanbataarista – kauimmillaan kolmen päivämatkan päässä edes lähimmästä jurtasta. Luultavasti etäämmällä sivilaatiosta kuin olen koskaan ollut. Puhelinverkkoa ei tietenkään ollut koko yhdeksän päivänä, ei ylhäällä eikä alhaalla.

Olen kirjoittanut vaelluksesta aiemminkin, ja Valtteri kirjoitti myös oman juttunsa. Tähän kuitenkin kokosin mukaan aiemmin julkaisemattomia kuvia reissusta. Vai expeditionista? Ota siitä nyt selvää.

Mongolian vaellus

Uureg Nuurin suolajärvi.

Mongolian vaellus

Meitsi

Mongolian vaellus

Dieselillä kokatessa ainoa vaikeus oli saada se syttymään bensakeittimen esilämmitystä varten. Meillä oli mukana erikoispitkiä tulitikkuja, joilla mönjä syttyi, kun tikut poltti kokonaisuudessaan. Ja tietysti keitin mustui aivan pikimustaksi.

Mongolian vaellus

Varavirtalähteet unohtuivat Ulan Batoriin, joten merkkasimme gps-pisteitä vuorotellen kelloihin, hyvin säästeliäästi.

Mongolian vaellus

Ekojen päivien maisema toisti itseään.

Mongolian vaellus

Hmm… Tulkitsimme tästä, että sekä Uureg Nuurin alue että Yamaatin Valley olivat jonkin sortin suojelualueita.

Mongolian vaellus

Mitä sanoinkaan maisemien toistuvuudesta?

Mongolian vaellus

Yamaatin Valleyn alkupäätä.

Mongolian vaellus

Kiipesinme Yamaatin-laaksoa kolme päivää ylös ja kaksi alas. Viiteen päivään emme nähneet ketään muita, paitsi villikameleita ja suden. Yksi hienoimmista paikoista, missä olen käynyt.

Mongolian vaellus

Mustuu mustuu

Mongolian vaellus

Valtteri Yamaatin -laaksossa.

Mongolian vaellus

Toisena aamuna laaksossa lumihuiput alkoivat näkyä.

Mongolian vaellus

Yöllä oli myös ensi kertaa ollut pakkasta.

Mongolian vaellus

Turgen-huippu (4029m) jää vielä piiloon.

Mongolian vaellus

Yamaatin Pass (2944m) satulan ylityksen jälkeen.

Mongolian vaellus

Maisemia Kazakhstanin suuntaan.

Mongolian vaellus

Taustalla Kharkhiraa-ridge (4040m).

Mongolian vaellus

Matkalla alas Kharkhiraa Pass (2930m) satulasta. Senkin ylittäminen kesti päivän.

Mongolian vaellus

Kharkhiraa -laaksossa

Mongolian vaellus

Matkalla alaspäin.

Mongolian vaellus

Pirunpeltoa.

Mongolian vaellus

Tämä oli vähän ennen kuin törmättiin suteen.

Mongolian vaellus

Valtteri ylittämässä Kharkhiraa-jokea.

Mongolian vaellus

Vaelluksen roskat vikana aamuna.

Mongolian vaellus

Miten ihanaa oli nähdä sivistystä viidennpäivän jälkeen! Muuttokuorma matkalla yläjuoksulle.

Mongolian vaellus

Perillä Ulan Gomissa

Mongolian vaellus

Hyvin palvelleet diesel-pullot.

Mongolian vaellus

Kuu nousemassa Ulan Gomin ylle.<<<<<<<

Seuraa Facebookissa: https://facebook.com/piposilmilla<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<https://instagram.com/piposilmilla

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s