Matkat Sapattivapaa Trans-Siperia Vaellus

Kolme parasta ja pahinta juttua Mongolian vaellukselta

Päätös Altai-vuorille lähtemisestä ei syntynyt Kallion yksiössämme aivan suoraviivaisesti. Valtterilla oli kolme viikkoa lomaa ja hän oli lupautunut lähtemään kanssani vaellusreissulle, ja minä nyt olin sattumalta menossa junalla Ulan Batorista ohi. Voisiko tästä kehittää jotain, mietin. Valtteri laittoi ehdoiksi, että reitillä pitäisi voida ottaa iisisti ja pärjätä pienellä repulla. Mikä olikin alkuun tarkoituksena.

Pikkureppuehto ei tainnut ihan toteutua. Meillä oli lähtiessä 11 päivän ruoat, kuusi litraa vettä molemmilla, koska ensimmäisten kahden päivän vesitilanne oli kysymysmerkki. Valtterin rinkka painoi yli 30 kiloa, mun arviolta 26-27kg. Ero tuli ruokamääristä ja vaatteista, yhteiset tavarat jaettiin tarkasti tasan. Dieseliä MSR:n Xgk -keitintä varten tankattiin Ulaangomin bensa-asemalta 2,5 litraa. Olen aiemmin polttanut keittimessä vain pienkonebensaa, eikä dieselin menekistä ollut mitään hajua. Se osoittautui aika samaksi kuin pienkonebensankin, mutta sitä kuluu esilämmitykseen enemmän.

Ystävien ja opaskirjojen kautta olin saanut kuvan Mongoliasta ”vaeltajan paratiisina”, mutta ensi käden tietoa itsenäisestä reissaamisesta on vähän. Ne lähteet mitä löysimme, tuntuivat painottavan itsenäisen matkailun hankaluutta – pääasiassa siksi, että julkinen liikenne on täällä melko olematonta. Tai no, oikeastaan tietkin, joita bussit voisivat käyttää. Opastetut reissut Altaille ovat kalliita, useita tuhansia euroja hevosineen, oppaineen ja ruokineen.

Lonely Planetin, Cam McPhersonin informatiivisten sivujen sekä Google Earthin perusteella päädyimme hankkimaan lennot Länsi-Mongoliassa sijaitsevaan Ulaangomin kaupunkiin. Se on matkailijoiden suosimaa Ölgiitä hiljaisempi paikka, josta lähtevät vaellusreitit vaikuttivat vähiten haastavimmilta omatoimimatkailijan kannalta, ei liikaa jäätiköitä tai hankittavia erityislupia.

Monessa yhteydessä varoiteltiin kyytien järjestämisen vaikeudesta ja kielimuurista. Meidän kokemuksemme oli päinvastainen. Kuten yleensä, kaikki järjestyi ystävällisten ihmisten avulla. Lentoyhtiön työntekijä heitti meidät kentältä keskustaan, paikallisen luontokeskuksen vetäjä hankki ystävänsä puhelimen päähän tulkiksi, kun yritimme maksaa etukäteen pääsymaksua ja hankkia kyytiä reitin lähtöpisteeseen sadan kilometrin päähän. Palatessamme vaellukselta, kylässä oli täysi vaalihulina päällä (parlamenttivaalit ovat ensi viikolla) ja ulanbatorilaiset vaalityöntekijät tulkkasivat meille ruokalistoja, tarjosivat lounaita, selvittivät hotellien varaustilanteita ja antoivat kuljettajan ja tummalasisen autonsa meidän käyttöömme lentokenttäkyytiä varten.

Tästä pääsenkin viimein otsikon lupaamaan listaan. Vaelluksen top 3 parhaat ja pahimmat jutut, olkaa hyvät.

PARHAAT

1. Kohtaamiset paikallisten kanssa

Mongolialaisessa menossa on jotain hyvin kaurismäkeläistä. Paikalliset eivät harrasta paljolti small talkia taikka tyhjänpäiväisiä hymyjä. Kylät, kuppilat ja kukkulat ovat ihmisistä huolimatta hengeltään autioita. Ollaan vähän humalassakin. Maaseudulla kohtasimme paimentolaisia, ja nämä hetket jäivät unohtumattomina mieleen. Tervehdimme nyökytellen, kenties kätellen, ilman yhteistä kieltä. Piirtelimme hiekkaan etäisyyksiä tai ikäämme numeroin. Lopulta jompikumpi osapuoli tarjosi tupakkaa, kyykistyimme pölyisen nurmen ääreen ja poltimme kukin sätkämme hiljaisuuden vallitessa. Sanaakaan ei sanottu, koska ei tarvinnut. Äänetön jalluhuikka sinetöi tuttavuuden, minkä jälkeen paimen kirmasi hevosella karjansa perään, me jatkoimme matkaamme.

2. Maailman kauneimmat telttapaikat

Osasin odottaa kauniita maisemia, mutta Mongolian taivaan avaruus yllätti silti. Täällä on vähän puita, mikä tarkoittaa, että pientenkin kukkuloiden päältä näkyy kilometrien päähän. Puhumattakaan korkeimmista paikoista. Joka ilta pystytimme Hillberg Nalloni uskomattomiin maisemiin, joka aamu ensimmäisenä teltasta kurkatessa näkyi vuoria.

Kharkhiraa Valley

Uureg Nuur

Jossain Uureg Nuurin ja Khotgorin välissä

Uureg Nuur

3. Aurinkoiset lounastauot

Myönnän avoimesti: parasta vaelluksilla on syöminen. Trans-Siperian junamatkan epämääräisten ruokailujen jäljiltä olin melko nälissäni jo lähtiessä, mutta onneksi olin pakannut mukaan tarpeeksi ruokaa. Vaellusruoka sinänsä ei ole varsinaista gourmeeta – toimme Suomesta pakastekuivattuja retkiruokia, kuivattuja hedelmiä, patukoita, ja mikä parasta: suomalaista kaurapuuroa! Komeat leiripaikat keskipäivän auringossa kruunasivat lounastauot.

Blå Band -hetki iltapäivän auringossa

Sain vaellukselle mukaan testattavaksi CocoVi -patukoita. En ole kovin perehtynyt näihin proteiini- ja välipalapatukkamarkkinoihin, mutta näitä maistellessa odotti yllätys! Aivan ihania teollisten makuisten patukoiden jälkeen. Sidosaineena näissä monessa oli taateli, ja ainesosalista oli sellainen, että ymmärsin sen koko sisällön. Kuori kertoi tuotteen olevan myös luomua, ja käärö on paperinen (voi polttaa esim kamiinassa). Seuraavalla reissulla taidan investoida näihin.

Lounastauolla Yamaatiin Valleyssa.

PAHIMMAT

1. Surkea kartta

Karttojen saatavuus oli etukäteen yksi isoimmista kysymysmerkeistä. Löysimme kuin löysimmekin Ulan Batoorin sivukujalta karttakaupan, joka tuntui olevan muinaisjäänne menneiltä ajoilta. Uuvsin provinssista, kuten kaikista muistakin, löytyi kyllä topo, mutta… Sen mittakaava oli 1:500 000! Eli yksi sentti kartalla vastasi viittä kilometriä maastossa. Korkeuskäyrien väli oli sata metriä. Kuten Valtteri havainnollisti: Edessä voi olla peräjälkeen kolme Talman kokoista nyppylää, ja kartta näyttää tasaista. Ei ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun luulimme olevamme kilometrikaupalla toisessa suunnassa kuin olimmekaan, eri laaksossa, eri joen varrella. Onneksi kuitenkin Mongoliassa on avaraa, joten suuret muodot näkyvät kauaksi ja reitin varrelle osuvat suurimmat maamerkit löytyivät lopulta.

Epätoivoista kartanlukua.

2. Jatkuvasti vaihtuva keli

Olimme vaelluksen ensimmäisiä ja viimeisiä päiviä lukuunottamatta koko ajan yli 2000 metrin korkeudessa. Öisin oli muutama pakkasaste, ja päivisin keli saattoi olla mitä tahansa viiden ja 30:n asteen väliltä. Ja se saattoi vaihtua kymmenen minuutin välein. Toisessa hetkessä satoi jäistä tihkua ja tuuli puuskaisesti 15 metriä sekunnissa, hetken päästä oli täysin tyyntä ja aurinko porotti siniseltä taivaalta. Vaatteenvaihtotaukoja pidettiin enemmän kuin millään vaelluksella koskaan.

Pilvet eivät tällä kertaa karanneet, vaan ottivat kiinni, ja vauhdilla!

Jos joku on joskus miettinyt, mistä blogini nimi tulee, tässä vastaus. Mulla on tosi pieni ja pystyn mallinen pää. Kaikki pipot jäävät niskasta makkaralle ja ovat yleensä myös liian löysiä. Hupun laittaminen pipon päälle on ihan mahdotonta, pipo valuu aina silmille. Tässä tyylinäyte.

Valtteri veti sitkeästi koko reissun sortseissa, jäätävistä raekuuroista myrskytuuleen.

Sadesäässä kirkkaanväriset kuorivaatteet piristää kummasti.

3. Jokien ylitykset

Jokien ylityksessä ei sinänsä ole mitään ikävää, mutta huonon kartan takia oli ärsyttävää, että niitä ei pystynyt lainkaan ennakoimaan. Juuri kun oli päästy hyvään kävelyvauhtiin, edessä oli joki jonka ylitystä varten piti kävellä siksakkia edestakaisin. Ja kilometrin päästä heti toinen perään. Onneksi jouduimme ylittämään vai yhden jossa kastui paitakin. Muuten joet eivät olleet syvyydeltään uhkaavia, mutta virtaukset olivat korkeuserojen takia tosi kovia. Kiviseen koskeen kaatuminen pari kertaa melko lähellä.

Kaatuu, ei kaadu, kaatuu… Mulla on yleensä vaelluksilla crocsit leiri- ja ylityskenkinä, mutta muun reissun kannalta tällä kertaa piti miettiä vähän muitakin käyttökohteita varusteille. Crocsit ei kuitenkaan ole ykkösvalinta citylookiin… Ylitykset mentiin siis paljain jaloin.

Valtteri ylittämässä Kharkhiraa-jokea.

Viimeinen ylitys ennen vaelluksen päätöskylää, Tarialania, oli leveä ja moniosainen. Siinä pähkäilimme, mistä olisi järkevin mennä. Vastarannalle ilmestyi lehmälauma, joka lampsi tottuneeseen tyyliin joen yli. Päättelimme, että niillä oli varmasti paras paikallistuntemus ja ylitimme joen samasta kohtaa.

 

Yhteistyössä: Halti, One Gear, Vandernet, Suunto, CocoVi

10 kommenttia

  1. Hei ihan mielettömän upeet kuvat, on siellä kesälläkin siis upeeta! Ja hienoa lukea että ootte olleet tyytyväisiä kohdevalintaan, se on ihan uskomaton maa! Mulle itselle jäi Mongoliasta päällimäisenä mieleen juurikin ihmisten vilpitön ystävällisyys, ja kohtaamiset ilman yhteistä kieltä, keskellä ei mitään.

    Tykkää

  2. Mielettömiä kuvia ja ihan kreisin kuulosta! Sissejä ootte!

    On ollu tosi kiva kattoa sun kuvia Olkhonilta ja Mongoliasta ja koittaa muistella omaa reissua.

    Tykkää

  3. Joo, se oli ihan mahtava että mainitsitte sen Olkhonin, oisin saattanut epähuomiossa ajaa muuten ohi. Teidänkin blogia on ollut kiva seurata. En voi käsittää, miten kreisejä maisemia Etelä-Amerikassa on!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s