Kotimaanmatkailu Retkeily

Varhaissyksyn retkiä ja maastopyöräilyä Kiilopäällä

Pyhän Tunturimaratonin jälkeen jatkoin matkaa äitini kanssa Kiilopäälle – tarkoituksenamme tehdä päiväretkiä ja asua mukavasti uusitussa Suomen Ladun hotellissa sekä herkutella Kiilopään puolihoidossa, jossa riittää maukasta, paikan päällä laitettua ruokaa.

Olen ollut Urho Kekkosen kansallispuistossa useasti juuri ennen ruska-aikaa ja suurempia ryysiksiä. Yksi mieleenpainuvimmista reissuista on luontovalokuvauskurssi vuonna 2016. Lisäksi vuonna 2003 sekä 2007 olen tehnyt siellä noin viikon mittaiset vaellukset juuri tähän samaan aikaan.

Pidän tästä loppukesän ja varhaissyksyn tunnelmasta: Kesän värit ovat jo kypsyneet, mutta ilma on usein vielä lämmin. Tunnelma on jotenkin ihanan viipyilevä ja odottava – ja tunturissa rauhallista.

Äitini oli tänä vuonna ensimmäistä kertaa Lapissa kesäaikaan, ja ensimmäistä kertaa myös retkeilemässä pohjoisen maisemissa.

Saavuimme Kiilopäälle illansuussa, ja kiipesimme myöhään illalla auringonlaskun aikaan Kiilopään huipulle. Matkaa retkeilykeskuksen pihasta on kaksi kilometriä suuntaansa ja korkeutta reilut 200 vertikaalimetriä.

Äiti Kiilopään huipulla.

Maisemia huipulta idän suuntaan.

1. päivä: Retki Suomunlatvan laavulle

Ensimmäisenä päivänä teimme reissun pisimmän päiväretken – kävimme Niilanpään porokämpällä, jatkoimme sieltä matkaa Niilanpään yli Suomunlatvan laavulle, ja tulimme sieltä takaisin Niilanpään ja Rautulammen väliselle reitille ja sieltä takaisin Kiilopäälle.

Retkelle tuli pituutta tasan 20 kilometriä, ja koska osa reitistä on paikoin hyvin kivikkoista, aikaa kului vajaa 7 tuntia. Mukana on siis syytä olla evästä ja juotavaa! Minulla jalat olivat vielä lauantain juoksun jäljiltä aika jumissa, joten tahti oli verkkaista.

Kellon tallentama reitti täällä.

Tunturissa näkyi jo merkkejä lähestyvästä ruskasta.

2. päivä: Pyhä-Nattanen ja Kiilopään savusauna

Seuraavana päivänä otimme aamun rauhassa, sillä iltapäiväksi oli luvattu parempaa keliä. Lähdimme aamupalan jälkeen kohti Sompion luonnonpuistoa, jonne on ajomatkaa Kiilopäältä n.30 kilometriä (sinne on mahdollista toki vaeltaa myös). Pysähdyimme matkalla Vuotson kultamuseossa, joka yllätti laajuudellaan ja kansainvälisellä näyttelyllään.

Puolen päivän jälkeen parkkeerasimme lähelle Pyhä-Nattasen luontopolkua ja lähdimme kohti huippua. Pidimme lounastauon Nalijoen laavulla ja poikkeuksellisesti teimme myös tulet. Yleensä en tee tulia nuotiopaikoilla, jos en niitä todella tarvitse, sillä puiden kuljetus kansallispuistoihin kuluttaa maastoa, minkä lisäksi turha polttopuiden käyttö on mielestäni tuhlausta (ja myös ympäristön kannalta huono asia). Nyt kuitenkin myöhäiskesän itikat kiusasivat, joten laitoimme pienen tulen palamaan.

Kun lähdimme kiipeämään laavulta kohti Pyhä-Nattasen huippua, alkoi sataa. Pilvet roikkuivat matalalla, ja reitin valtavat kivenlohkareet olivat liukkaita.

Nämä kivet olivat vielä pieniä. Nalijoen laavun puolelta tuleva reitti huipulle on vaatii paikoin nelivetona etenemistä, joten jos mukana on esimerkiksi vanhempia ihmisiä, kannattaa kulkea huipulle suorempaa reittiä. (Sain reittivalinnasta hieman palautetta…)

Pääsimme kuin pääsimmekin lopulta huipulle! Äitikin tsemppasi hienosti kivikon ylös. Pidimme pienen tauon palovartijan tuvassa, ja sopivasti pilvet rakoilivat juuri sen verran, että näimme alhaalla Sompiojärven sekä kauempana siintävän Lokan tekojärven.

Pyhä-Nattasen huipulla on erikoisia kivimuodostelmia, joita olen kuullut sanottavan mm. ruispaloiksi.

Kun pääsimme Kiilopäälle, oli savusauna jo lämmin ja kylmäkylpylä kutsui retkeilijöitä. Kiilopään savusauna lämmitetään kolmesti viikossa, ja siitä pääsee pulahtamaan viereiseen puroon, jonka vesi on aina kylmää – tuleehan se suoraan tunturista.

3. päivä: Poropolku ja maastopyöräretki Rautulammelle

Kolmas päivä oli reissumme viimeinen päivä. Teimme aamupalan jälkeen noin seitsemän kilometrin lenkin – karttaan merkattu ”Poropolku”, joka vie viereisen Ahopään huipulle ja takaisin. Maisema oli kauniin sumuinen. En oikeastaan edes kaivannut auringonpaistetta, sen verran maaginen oli sumuisen tunturin tunnelma.

Kävelyretken jälkeen äiti meni pakkailemaan tavaroita, ja minä marssin Roll Outdoorsin pyöränvuokrauspisteelle, joka sijaitsee Kiilopään päärakennuksessa.

Heiltä löytyi onnekseni yksi vapaa sähköfättäri, jolla lähdin pika pikaa sotkemaan kohti Rautulampea. Reitin alku oli sama kuin ensimmäisenä päivänä kulkemamme reitti kohti Suomunruoktua, ja tiesin, että erityisesti Niilanpään ylitys olisi kivikkoinen.

Olin kuitenkin yllättynyt, miten hyvin sain ajettua pyörää – talutin toki pahimmat rakkakivikot, mutta pikkuhiljaa matka eteni tunturien välissä kohti Rautulampea. Liikenteessä ei ollut ketään muita, ja maisemat olivat aivan mielettömät. Sähköpyörä kulki kevyesti ylämäkeen, ja ehdin myös nauttia maisemista.

Tämän alamäen taituroin vielä miten kuten alas.

…mutta tässä rakkakivikossa meni talutushommiksi.

Rautulammella pysähdyin juodakseni ja syödäkseni hieman pähkinöitä. Keväällä palaneen autiotuvan kohdalla näkyi vielä yllättävän paljon roinaa, kuten hiiltynyt kattilankansi.

Autiotuvan jäännökset.

Rautulammelta jatkoin matkaa kohti Luulampea. Olin saanut neuvon pysytellä idänpuoleisella polulla, joka olisi kuulemma helpompi ajaa. Välillä epäilykseni kyllä heräsivät, sillä sen verran tekninen oli tuo noin 8 kilometrin pätkä. Miltähän se ei-suositeltu reitti olisi oikein näyttänyt?

Kaaduin tuolla pätkällä kolmasti, ja monta kertaa meinasin ajaa kapealla, hyvin kivikkoisella polulla mm. puuhun. Mietin mielessäni, että lähteminen tänne puhelinverkon ulottumattomiin yksin ei kenties ollut aivan viisasta – tai ehkä nyt viimeinkin olisi aika hankkia se Garminin gps-puhelin, jollaista olen jo tutkaillut.

Tämä reitti oli siis aloittelijalle melko vaativa, ja sinne kannattaa varata reilusti aikaa ja paljon rentoa mieltä! Ja hyvät suojat, jollaisia minulla ei tietysti ollut ainuttakaan.

Joen ylitys.

Pääsin kuitenkin lopulta Luulammelle, ja sieltä olikin huikean hauskaa polkea ensin sähkön avustuksella täyttä vauhtia ylös tunturiin ja sen jälkeen lasketella kolmen kilometrin mäki alas takaisin Kiilopäälle.

Koko reissulle tuli mittaa hieman vajaa 24 kilometriä, ja aikaa kului kaksi ja puoli tuntia. Vaikka käytin sähköä, kaloreitakin näkyi kuluneen 800. Ilman sähköä reissu olisi vienyt minulta varmasti ainakin tuplasti aikaa ellei enemmänkin, eikä siitä olisi selvitty muutamalla hassulla pähkinällä, niinkuin tällä kertaa.

Tämä oli kaiken kaikkiaan kolmas sähköpyöräkokeiluni. Ensimmäisen kerran ajoin sähköpyörää Äkäslompolossa heinäkuussa (siitä ei ole vielä juttua), toisen kerran Turussa 10bikesin vieraana, ja nyt Kiilopäällä. Täytyy sanoa, että olen todella tykästynyt sähköavusteiseen polkemiseen – pidän pyöräilyssä erityisesti vauhdista ja eteenpäinmenosta, enkä hae siitä niin paljon treeniä kuin vaikkapa juoksusta. Sähkön avulla maisemista voi nauttia ihan eri tavalla, ja maastossa pääsee laskettelemaan monin verroin alamäkiä.

Reissun faktat:

3 yötä Kiilopään puolihoidossa (sis. aamiais- ja illallisbuffet) maksoi Suomen Ladun jäsenalennuksella 155e /hlö/3yötä, kahden hengen huoneessa siis. Hintaan kuului aamiais- ja illallisbuffet. Suorastaan erinomainen diili siis!

Sähköfättärin kolmen tunnin vuokra maksoi 50e, mutta sain hieman alennusta, koska pyörässä jarrut hieman vinkuivat (se oli ainoa vapaana oleva).

Edestakaiset autojunat pohjoiseen (olimme ensin kolme päivää Pyhän tunturimaratonissa), maksoivat kahdelta hengeltä ja autolta yhteensä noin 500e.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: