Takana vuosi juoksuvalmennusta – Pyhän Tunturimaratonin grande finale

KANSIKUVA: POPPIS SUOMELA

Yhteistyössä: Jalanjälki juoksuvalmennus, Buff Camelbak Suomi, Suunto

Vuosi sitten raahautuessani pitkin Huttuloman ja Latvavaaran kääntöpaikan välistä matkaa Pyhän Tunturimaratonilla tein päätöksen: tämä saisi olla viimeinen kerta, kun tulen Lappiin asti juoksemaan ilman kunnollista harjoittelua.

Juoksu on aina ollut minulle vaikeaa, ja ajattelin, ettei minusta ole juoksijaksi. Mutta vuosi sitten päätin antaa juoksulle vuoden mahdollisuuden, mikä tarkoitti käytännössä kiipeilytreenin ja kuntosalitreenin vähentämistä ja ajan raivaamista juoksulle. Aloitin syyskuun 2018 alussa yhteistyön Jalanjälkivalmennuksen kanssa. Jalanjälkivalmennus on Miikka-Pekka Rautiaisen ja Juuso Simpasen valmennusyritys, joka tarjoaa niin lähi- kuin etävalmennusta polkujuoksun harrastajille. Kun olin päättänyt satsata juoksuun aikaa, halusin käyttää sen mahdollisimman tehokkaasti. Ja siihen tarvitsin apua. M-P ja Juuso ovat molemmat Suomen polkujuoksun kärkinimiä, joten osaamista löytyy. Learn from the best, sanovat.

Vuosi on niin pitkä aika, että taaksepäin katsominen tuntuu kuin kirjoittaisi muistelmiaan. Viime syyskuusta lähtien olen naputellut kalenteriin viikottaiset treeniohjelmat, kauhistunut edessä olevia treenejä, pelännyt joitakin harjoituksia ja odottanut toisia. Tuntenut onnistumisen fiiliksiä hyvin menneistä viikoista ja potenut huonoa omaatuntoa flunssan takia väliin jääneistä lenkeistä. Jäänyt marraskuisena aamuna peiton alle, kun piti lähteä juosten töihin, kääntänyt kylkeä ja ajatellut että olkoot. Korjannut tämän ajatusvirheen iltaan mennessä muistettuani, että elämä on jatkuvaa valinnan tekemistä siitä, mitä haluan nyt ja mitä tulevaisuudessa. Juosta kovempaa, voittaa itseni.

Olen kuskannut lenkkareita mukaan reissuille ja survonut lenkillä käymistä mahdottomilta tuntuviin koloihin aikataulussani. Kilometrejä pimeinä talviaamuina juoksumatolla ennen palavereita, synkkiä syysiltoja viereisellä Hallainvuorella. Minusta ei ikinä olisi ollut näin pitkäjänteiseen harjoitteluun, ellen olisi luottanut vahvasti siihen, että käytän aikaani oikeisiin asioihin.

Syksyn treenejä.

Mitä muuta tapahtui vuoden aikana? Askeleeni muuttui tiheämmäksi, juoksuryhtini paremmaksi. Aiemmin jalkojeni lihakset eivät ole jaksaneet ylläpitää oikeanlaista juoksuasentoa: se on ollut etukumara. Kevään aikana askel kääntyi kuin luonnostaan lantion alle ja muistin nostaa niskan taakse ja vetää kunnolla henkeä. Tuntui kun painava lasti olisi hävinnyt hartioilta.

Talven treenejä.

Vuoden aikana myös monet housut kävivät pohkeista ja reisistä pieniksi samalla kun vyötärön ja lantion kohdalle ilmestyi pussittavaa kangasta. Vaakaan tuli muutama kilo lisää – todennäköisesti jalkalihaksia. Yhtäkkiä huomasin juoksevani pk-lenkkejä kuuden minuutin kilometrivauhtia, mikä on ollut aiemmin utopiaa. Ja mikä omituisinta, en enää edes huomaa loivia ylämäkiä – niitä joissa aiemmin piti vaihtaa kävelyksi.

Treeniohjelmassa toistuvat usean tunnin pitkikset kouluttivat mieltä siihen, että heti matkaan lähdettyä ei ollakaan perillä. Mäkitreenit olivat hirveintä, varsinkin täällä etelän flatlandiassa. Jättäristä en oppinut tykkäämään, siihen vaadittaneen vielä useampi vuosi.

Juoksutreenejä matkoilla.

Kesän aikana pääsin testaamaan juoksukuntoa Buff Trail Tourin kisoissa. Bodomin kauden avauksessa paransin vauhtia 50 sekunnilla per kilometri kahden vuoden takaiseen verrattuna. Karhunkierroksen 55 kilometriä sujui kuin slaavikyykky Irkutskin katufestareilla, ja Pallaksen 58:lla kilometrillä taistelin vatsaongelmista ja aiempaa pidemmästä reitistä huolimatta edellisvuoden 52:n sijan sijaksi 32. Aulangon polkupuolikkaalla Strava tiesi kertoa, että ohitin useamman tasamaan tulokseni.

Pyhän Tunturimaraton 2019

Hieman jännitti, mitä Pyhän Tunturimaraton tänä vuonna toisi tullessaan. Viime vuonna muljautin polven ja jouduin keskeyttämään, nyt takareisi oli vähän ärtynyt, joten kevensin treenejä aika lailla Pallaksen kisan jälkeen. Pyöräilin ja kiipesin pari viikkoa Tšekissä ja Puolassa kisan alla, mikä taisi rauhoittaa jalkaa, sillä kisaa edeltävänä perjantaina se oli enää vain aavistuksen kipeä.

Pyhätunturin Isokurussa lämmittelemässä perjantaina.

Koska Pyhän reitti oli tuttu ja matka kesän aiempia kisoja reilusti lyhyempi (43km), en stressannut juuri tankkaamisesta tai varustevalmisteluista. Juoksukavereiden sekä huoltajaksi mukaan lähteneen äidin kanssa chillailtiin kämpillä perjantai-iltaan, kunnes oli aika mennä nukkumaan.

Valmiina matkaan. Varusteet saatu: Merrell, Buff Camelbak Suomi ja Suunto.

Startista lähdin reipasta mutta maltillista vauhtia liikkeelle. Yllätyin, miten hyvin jaksoin ensimmäisen rinnenousun sekä porrasrallin. Karhunjuomalammen ohi pitkälle Noitatunturiin kulkevassa soisessa ja kivikkoisessa ylämäessä mitattiin viimein toden teolla vuoden valmennuksen tuloksia – ja kyllä: olin Huttuloman 12 kilometrin väliaikapisteellä 8 minuuttia edellä kahden vuoden takaista aikaani (viime vuonna jouduin keskeyttämään polvivamman takia). Ja tämä oli minulle se reitin pahin osuus!

Startti ravintola Callen edestä.

Myös tästä eteenpäin Huttulomalta Latvavaaralle meno oli raskasta – hieman liian raskasta, jotta juoksu olisi ollut kivaa, mutta olin päättänyt, että nyt mentäisiin niin kovaa kuin suinkin pystyisin. Kun polku laskeutui Kapustalta latupohjalle, tuli pian vastaan miesten maratonia johtava valmentajani M-P. Hän oli ottanut irtioton takana tulevasta ja ilme kertoi, että täysillä mennään. Ajattelin, että minulla on sentään vielä häneen verrattuna varmasti aika leppoisat oltavat, ja kiristin vähän vauhtia.

Keli oli, kuten aina Tunturimaratonissa, sopivan lämmin ja poutainen.

Kääntöpaikalla nappasin vain vettä ja urheilujuomaa ja jatkoin matkaa. Tähän väliin osuivat kisan heikoimmat kilometrit, eivätkä jalat meinanneet jaksaa nousta. Latvavaaralla olin myös loukannut jalkani viime vuonna, joten halusin ottaa kivikon todella tarkasti.

Kun pääsin kivikosta taas latupohjalle, oli aika laittaa kaasu pohjaan – jaksoin pitää Huttulomaan asti sellaista vauhtia, että olin siellä jo 20 minuuttia edellä vuoden 2017 väliaikaa. Laskeskelin päässäni samalla ahkeraan, minkälaiset olisivat mahdollisuuteni alittaa tavoitteena ollut kuuden tunnin haamuraja.

Noitatunturilta aukesivat tutut maisemat, ja oli pysähdyttävä ottamaan parit selfiet. Tämän hetken ikuisti ihanasti Poppis Suomela alla olevaan valokuvaansa. Sen jälkeen jatkoin alaspäin kivikkoon, ja huomasin jalkojen olevan todella väsyneet.

Kuva: Poppis Suomela

Ajatus noususta Kultakerolle pelotti. Olin päättänyt, että juoksisin hiekkatiepätkän Karhunjuomalammelta Kultakeron nousuun asti, mutta joitakin satoja metrejä ennen vaihdoin kävelyksi. Mikä onni, että silloin juuri tuli takaa Pete kaverinsa kanssa – heidän kanssa oltiin menty jojoa jo pidemmän matkaa – ja hihkaisi: ”nyt pistäs juosten siitä!” Käskyä kyseenalaistamatta (aivojen toiminta tässä vaiheessa mitä tahansa raskasta urheilusuoritusta on jotenkin ihanan yksinkertaista) vaihdoin askeleen takaisin juoksuksi ja tunkkasin kundien perässä ylös Kultakerolle. Se sujui yllättävän kevyesti, ehkä osin siksi, että tajusin lopulta, että ehtisin juuri ja juuri alle kuuden tunnin aikaan. Loikin laskettelurinteen alas kovempaa kuin koskaan aiemmin, ja olin maalissa ajalla 5:57. Jäi vielä vähän bufferiakin! Tästä lämmin kiitos Pete & co – yksin olisin jättänyt nuo hiekkatien loppumetrit kävelyksi.

Vuoden 2017 aikaan tuli parannusta lopulta 27 minuuttia. Sijoitus oli 18. Tuloksiin voi olla tyytyväinen, koska vuoden 2017 juoksukin meni tasooni nähden erittäin hyvin.

Maalissa!

Mitä seuraavaksi?

Aion nyt vetää ohjelmallisesta harjoittelusta hieman henkeä – vuosi on harrastajalle pitkä aika seurata treeniohjelmaa. Mutta tämä juokseminen – tuntuu että tämä ei todellakaan ole minkään päätepiste, vaan päinvastoin: nyt ollaan uuden alussa, aiempaa viisaampana. Lämmin kiitos Jalanjälkivalmennukselle eli M-P:lle ja Juusolle kaikesta tiedosta ja opeista sekä myös Buffille kesän kisareissuista!