Kuukauden pyöräretki osa 1: Skopje – Kosovo – Albanian vuoristo

Skopje – Kosovon raja – Šar-vuoret
Päivät 1-3

Kun lähdimme ajamaan ulos Skopjen lentokentältä pyörät kasattuamme, olin tyytyväinen, etten ollut ensi kertaa pyöräreissulla.

Olin kuullut tästä Pohjois-Makedonian pääkaupungista kaikenlaista, ja kaikenlaista se tosiaan olikin! Entisen Jugoslavian jäljet yhdistyivät sulavasti ottomaanien vanhoihin bazaareihin sekä nykyajan läiskiin siellä sun täällä. Kaupunkia ympäröivät lähiöt – joissa meinasimme saada koiran hampaista pohkeeseen – puolestaan näyttivät elävän jonkinlaista ajatonta siirtymää maaseudun ja kaupungin välillä.

Yövyimme Skopjessa vanhassa neuvostoaikaisessa kerrostalossa, joka oli sisältä remontoitu, ulkoa alkuperäisessä ilmeessään.

Seuraavana päivänä poljimme aamupäivällä Kosovon rajalle, mistä lähdimme nousemaan ylös kohti Šar-vuoristoa. Olimme varanneet majoituksen lounastauolla, ja ihmettelimme hieman, miksi majoittaja halusi tavata kanssamme kylän parkkipaikalla. Selvisi, että majoitus sijaitsi hieman ylempänä vuorilla, jonne kuljettiin nelivetoisella Lada Nivalla. (Pyörät jätimme perheen pihaan).

Vuoristomökki oli selvästi perheen tuore bisnes. Sinne sai tilata kotiruokaillallisen, johon kuului paistettuja perunoita, kotijuustoa, makeita kurkkuja sekä tomaatteja ja erilaisia salaatteja omasta kasvimaasta.

Aamulla keitimme kahvit ja istuskelimme terassilla katselemassa heräävää vuoristoa. Poljimme aamupäivällä vuoriston poikki kulkevan tien korkeimmalle kohdalle, josta tie kääntyi alas kohti Prizrenin kaupunkia. Alasmenevä tie oli monin paikoin työmaan alla, ja 16 kilometrin alamäki ei tosiaan ollut pelkkää lepoa vaan välillä mentiin pölypilven keskellä, välillä taas renkaan mentävissä jyrsityn asfaltin urissa alaspäin.

---

Kolme ensimmäistä matkapäivää olivat kieltämättä aika intensiivinen alku reissulle, mutta myös upea sellainen. Šar-vuoret olivat varmasti yksi reissun kohokohtia, vaikka sinne satuimme jo matkan toisena päivänä.

Päivät 4-5
Prizren ja Gjakova, Kosovo

Šar-vuorten jälkeen ajoimme alas Prizreniin, joka on Kosovon toisiksi suurin kaupunki, kulttuurinen keskus ja myös historiallinen pääkaupunki.

Viihtyisä pieni kaupunki kiemurtelee joen varren ympärillä, ja erilaisia terasseja oli niin paljon ettei tiennyt mistä valita. Kaatosade yllätti meidät kesken illallisen, joten baarikierroksesta ei tullut järin pitkä.

Aamulla kävimme kävelyllä Prizrenin linnoituksella, ja jatkoimme sen jälkeen matkaa Gjakovaan (maan kolmanneksi suurin kaupunki.)

Kosovosta minulle jää varmasti mieleen erityisesti mieletön vehreys sekä teiden varsilla kukkivat kukat, joita on silmänkantamattomiin. Tien varsilla myytiin mansikoita ja kaikkea muutakin tarpeellista, mitä matkailija voisi tarvita – kuten esimerkiksi autonovia.

Gjakovassa kiertelimme kaupunkia kävellen. Tykästyin siihen heti, sillä kaupungissa oli pikkusöpön Prizrenin jälkeen vilkasta elämää ja pientä rosoisuutta. Saatiin myös erinomaiset cocktailit.

Tiet olivat Kosovossa hyvässä kunnossa ja ajokulttuuri kohteliasta: pyöräretkeily oli hyvin miellyttävää, poislukien Gjakovan sisääntuloväylät. (Näimme toki Kosovosta vain eteläisen osan.)

Kahviloita on teiden varsilla paljon, kauppoja sen sijaan vähemmän. Muutamia isoja ruokakauppoja näimme, mutta muuten tarjonta oli pienten yksityisten kioskien varassa.

Ihmiset olivat joka paikassa auttavaisia ja ystävällisiä ja koin että meitä kohdeltiin enemmän vieraina kuin kasvottomina ”turisteina”. Muita pyörämatkalaisia näimme muutaman seurueen.

Muutama fakta Kosovosta:

väkiluku: 1,8 miljoonaa (2022)
koko: 10 700 neliökilometriä
valuutta: euro

Päivät 5-6
Valbona Valley, Albania

Ylitimme Gjakovan jälkeen hiljaisen vuoristorajan Albaniaan. Ajoimme kumpuilevassa maastossa Barjam Currin läpi kohti Valbonan laaksoa.

Ennen reissua luimme, että Valbonan laakso on maailman kaunein paikka. Osasin epäillä, että kehuissa oli aavistuksen värikynää, mutta ei siinä nyt ihan hakoteillä oltu!

Upeinta kaikessa oli laakson rakentamattomuus, suurin osa majataloista oli perheiden kotitaloja, ja ravintolat tarjosivat pääasiassa ruokaa laaksossa tehdyistä raaka-aineista: kotijuustoa, omaa maitoa, vihanneksia, itse tehtyä leipää..
Yhtään ruokakauppaa ei ollut.

Samaan hengenvetoon on todettava, että rakenteilla oli parhaillaan kaksi isoa hotellirakennusta, jotka tulevat varmasti muuttamaan tunnelmaa aika lailla.

Laakso on noin 30 kilometriä pitkä, ja sen päästä lähtee suosittu vaellusreitti Tethiin vuoriharjanteen toiselle puolen. Koko Balkanin eli Slovenian, Kroatian, Bosnia&Hertsegovinan ja Montenegron läpi kulkeva Via Dinarica -reitti päättyy myös Valbonan laaksoon.

Yövyimme laaksossa kaksi yötä telttaillen ja yhden majatalossa. Mainioin kokemus oli aivan laakson päädyssä, missä majoitumme kirjaimellisesti erään perheen pihalla ja söimme heidän kanssaan samaa ruokaa.

Päivät 7-8
Albanian vuoristo

Lähdimme Valbonan laaksosta aamu-uinnin jälkeen. Pysähdyimme Bajram Currissa ruokakaupassa, joita ei täällä ole juuri missään, ja jos onkin niin niissä ei myydä juuri mitään. Saimme kuitenkin ostettua hieman eväitä ja prepaid-sim kortin. Lauantai-aamupäivän kaaos poltettujen roskien savun sumentaessa silmiä riitti vetämään hermot kireälle. Pääkadulla oli kojuissa myynnissä kaikkea traktorin moottoriöljystä verkkareihin ja hedelmiin ja meteliä enemmän kuin delhissä markkinapäivänä.

Meillä oli iltapäivälle edessä pitkä vuoristoinen osuus, jossa googlen mukaan ei ollut laisinkaan palveluita. Se alkoi kevyellä 600m harjanteen ylityksellä, ja sitten kiemurellen vuoristoseutuja yhteensä 1200 vertikaalimetrin ja 70 kilometrin verran. Yhdestä muutaman talon kylästä löysimme yllättäen pienen kontin, jossa oli kaupan kylmiä juomia.

Jäimme lopulta myös iltapäivän ukkoskuuron alle. Kohdalle sattui onneksi random shisha-baari, jossa pidimme hetken sadetta.

Pahimman sateen tauottua jatkoimme matkaa seuraavassa laaksossa sijaitsevaan majataloon, joka oli reissun tähän mennessä oudoin majoitus. Tilat olivat vielä rakenteilla, mutta eläkeläisperhe majoitti meidät kuitenkin mielellään. Talon isäntä oli entinen tiranalainen kyttä, jolla riitti haparoivalla englannilla juttua valtakunnan asioista.

Pyysimme aamupalaa jo kuuden maissa, ja poljimme seuraavana aamupäivänä Kukesin kaupunkiin, jok oli melko rähjäinen keskus keskellä ei mitään. Etsimme hyvän tovin ruokapaikkaa – -Albaniassa kahviloita on joka paikassa vieri vieressä, ja ne pursuavat asiakkaita, mutta niistä saa ainoastaan kahvia ja muita juomia. Ruokaravintoloita ei ole, vaan ruokaa saa ainoastaan pienistä fast food-paikoista, joita niitäkin on vain muutama per kylä.

Kukesista päätimme jatkaa vielä matkaa ennen iltapäivän ukkosia. Sieltä lähti nousu kohti Albanian vuoriston korkeinta kohtaa, Mt. Korabia. Välillä nousut olivat sen verran jyrkkiä (30% luokkaa), että pyörää oli pakko työntää. Ehdimme juuri seuraavaan majataloon ennen kuin mustalta taivaalta alkoi piiskoa vettä. Päivän saldoksi tuli 72 kilometriä ja 1400 vertikaalimetriä

Päivät 9-10, Mt. Korab

Aamulla satoi vettä. Lähdimme silti polkemaan sateessa kohti Radomiraa, Mt.Korabin ”basecampia”.

Matka oli horisontaalikilometreissä lyhyt, mutta nousua 22 kilometriin mahtui 1000m, joten aamussa riitti tekemistä. Joitakin kohtia nousuissa oli jälleen talutettava. Sadekelissä jyrkissä ja mutkaisissa alamäissö sai jarrusormetkin kramppiin.

Radomiraan päästyämme katselimme hetken epäuskoisena kylän menoa: aikakone näytti heittäneen meidät hetkeksi 50-luvulle.

Aasit, hevoset, kanat, kissat ja koirat kopistelivat raitilla jota reunustivat hökkelit. Kylän kaupassa osoiteltiin puuhyllyillä sijaitsevia tavarapinoja sen mukaan mitä halusi ostaa – tai arveli minkäkin pinon sisältävän. Miten sanotaan albaniaksi: Ei, en tarkoittanut sitä öljylamppua vaan keksipakettia, kiitos?

Hotelli Radomiran kahvila-aula oli kaurismäkeläisesti sisustettu 70-luvulla ja sakeana tupakansavusta. Lämmitystä ei ollut, vuoriston kostea ja kolea ilma vähän hytisytti pyöräillessä läpimäräksi kastunutta. Illalliselle (lihakeittoa, kotijuustoa ja pastaa) kookontuivat kaikki hotellin asiakkaat eli kolme seuruetta kuten Agatha Christien jännäreissä aikanaan.

Seuraavana aamuna heräsimme neljältä ja lähdimme juuri ennen pimeän valjenemista kiipeämään Mt. Korabia. Kylä oli pilven sisällä, mutta luotimme siihen, että pilven yläpuolella paistaisi aurinko. Sitä ennen oli ylitettävä useampi tulviva joenhaara. Mietin, milloin kengät ja sukat ovat niin märät, että niitä ei kannata enää riisua? On muuten veteen piirretty viiva se.

Pian pääsimme pilven yläpuolelle ja kiipesimme kirkkaassa säässä huippuharjannetta kohti. Huippu näkyi menevän pilven sisään ja reitillä oli pitkiä lumisia pätkiä. Edellisten päivien pyöräilyt tuntuivat jaloissa sen verran, että päätin kääntyä ympäri juuri ennen huippuharjannetta 2300 metrissä, reilun tuhannen metrin nousun jälkeen. En myöskään halunnut joutua sateeseen paluumatkalla. Vaikea mutta oikea päätös! Valtterilla riitti virtaa ja hän jatkoi huipulle saakka (joka tosiaan oli pilvessä).

Kun olimme molemmat jälleen alhaalla, pakkasimme pyörät ja lähdimme pyöräilemään alas vuorilta kiemurtelevia teitä. Näkymää tuskin unohdan koskaan.

Seuraa Instagramissa: @miljafromholtz