Sapattivapaa Vapaalasku

Norja osa 2: Miksi en luovu telemarkista

Kova tuuli saa minut huonolle tuulelle. Tunnen onneksi itseni niin hyvin, että tajusin pysyä neljän seinän sisällä, kun tuuli alkoi Norjan Lyngenissä puhaltaa myrskylukemia viime sunnuntaina. Olin puuterintäyteisen edellisviikon jälkeen niin puhki, että en halunnut tehdä mitään enemmän kuin maata toimettomana sohvalla. Väsymys huokui minusta metrien päähän, mikä vähän harmitti, sillä Lyngeniin saapui autollinen mahtavia mimmejä, joiden kanssa halusin laskemaan.

Parin välipäivän jälkeen uskaltauduin mäkeen ja pitkästä aikaa alla olivat telemarkit. Tuuli oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja puuterit olivat kuin salamaniskusta muuttuneet valkoiseksi aaltopelliksi. Laskemisesta ei tahtonut tulla oikein mitään, kun sukset upposivat kannen läpi kaksikymmensenttiseen jäätyneeseen sokerilumeen. Kävi mielessä, että lopetan koko lajin. Yksi kavereista köhi öisin flunssaansa. Kaikki tuntui tahmealta kuin liima nousukarvoissa.

Kunnes tuli perjantai. Tuuli oli tyyntynyt, aurinko mollotti sinisellä taivaalla ja pehmensi lumen mukavaksi kevätsohjoksi. Löysimme ylhäältä suojaisesta paikasta puuteria, ja yhtäkkiä muistin miksi tykkään telemarkista. Tykkään siitä vartalonkierrosta, jonka kunnon vauhti vaatii, sekä siitä, että koko ajan tapahtuu, kun jompikumpi jalka kyykkää. Vaikka lasken paljon lumilaudalla, koen olevani henkisesti telemark-laskija. Sillä telemark on enemmän kuin laskuväline, se on elämäntyyli, jossa mennään yleensä sieltä, missä aita näyttää kaikista mahdottomimmalta.

Okei, en lopeta laskemista. Vaikka telluilu useimmiten nykyään tarkoittaa minulle illanviettoa kylmäpussit polvilla, niin tätä fiilistä en vaihda mihinkään. Kuva: Lauri Kiiski.

Kata kyykää Sörfjelltindenillä.

Alkuviikko oli vähän vaikee, mut näiden kaa on aika vaikee murjottaa. 

Kun vuorilla vielä myrskysi, lähdettiin Tromssaan ostoksille. Olen pitkään halunnut ostaa norjalaisvillapaidan, koska olisihan se nyt tyylikäs telluilla. Sellainen löytyi Snarbyn Strikkestudiosta tuomiokirkon läheisyydestä.

Treffasin Norjassa pitkästä aikaa Malinin, joka asui kanssamme Zillertalissa helmikuun. Houkuttelin hänet jatkamaan roadtrippia kanssani, ja mimmihän suostui! Malin on yksi kreisimpiä laskijoita mitä tiedän. Tykätään molemmat laskea aika kovaa, mutta jos eteen tulee vaikka jokin kupera jyrkänne, jonka taakse ei nää, Malin painelee kuin ohjus sivulta ohi sillä välin, kun minä jään muistelemaan, että mitäs siinä alapuolella nyt olikaan.

Norjassa älyttömintä on se, että jokaisen mutkan takaa paljastuu maisemapostikortti. Veneet nököttävät vuonon rannoissa, punamullalla suditut vajat heijastuvat veden pinnasta. Vuorten jyrkänteet sukeltavat syvyyksiin.

Kaksi upeaa viikkoa Norjassa hujahti ihan vilauksessa. Toinen toistaan parempia päiviä. Kiitos jälkimmäisestä viikosta Laten Laskumatkat, Maarit, Pauliina, Kata, Malin, Ellu ja Erte!

 

2 kommenttia

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s