Sapattivapaa Vapaalasku

Polven rasitusvamma mietityttää Riksgränsenissä

 

Terveisiä Riksgränsenistä! Meinasin kirjoittaa seuraavaksi siitä, miksi tämä maailman pohjoisin hiihtokeskus on hurmannut minut täysin. Mutta. Päällimmäisenä mielessä on tällä hetkellä toinen juttu, terveys.

Niveleni ovat olleet aina riesa. Olin reväyttänyt nivelsiteeni oikeasta nilkasta kolme kertaa ennen kymmenettä ikävuotta. (Kerran hyppäsin muun muassa liukumäen ylätasanteelta alas, kun kaveri sanoi ne kuuluisat sanat. Et varmaan uskalla!) Hmph. Sittemin on korjattu sekä polvea että olkapäätä.

Viime vuosina polveni ovat kipeytyneet rasituksesta, ja olen miettinyt, kuinka kauan ne jaksavat näitä harrastuksia. Viimeiset kaksi päivää Riksgränsenin rinteillä ovat olleet aikaisempaa tuskaisempia, ja tänään jouduin lopettamaan päivän kesken oikean polven inhottavan vihlomisen takia.

En voi olla oikeasti harmissani, jos tämä tarkoittaa, että loppukausi mennään hiljaisempaa tahtia. Sillä jos pitäisi valita yksi asia, josta olen kuluneen vuoden aikana ollut kaikista kiitollisin, se on terveys. Olen saanut olla terveenä koko sapattivapaani ajan, lukuunottamatta kiipeilytapaturmaani Tonsailla. Toisinkin olisi voinut käydä, sillä viime keväänä kymmenen vuotta kipuillut selkäni kipeytyi niin pahasti, etten kuukauteen voinut tehdä muuta kuin maata tai kävellä. Syynä oli välilevyjen rappeuma. Tuo aika tuntuu nyt kaukaiselta, mutta pelkäsin tosissani, etten koskaan enää voi laskea.

Pikkuhiljaa kuntouttamalla pahimmat selkäoireet hävisivät. Juoksin ensimmäistä kertaa Venlojen viestissä, ja seuraavan kerran Pyhän tunturikympillä. Surffaaminen tervehdytti selkää, ja marraskuussa onnistui kiipeilykin. Ainoastaan pitkillä ajomatkoilla Zillertaliin ja takaisin sekä tänne pohjoiseen olen joutunut käymään buranapurkilla.

Siispä, olen kiitollinen. Samalla harmittaa, sillä kautta on vielä jäljellä, ja haluaisin laskea. Näissä ristiriitaisissa fiiliksissä terveisiä etelään, siellä taitaa olla jo kevät.

Talviolosuhteissa kylmähoito on sentään helppoa. Ja onneksi Bridgedalen uudet merinosukat piristää.

Olen laskenut kymmenen vuotta telemarkia ja kaksikymmentä vuotta lumilaudalla. Alppisukset ovat minulle viime vuosien uutuuslaji, ja olen fiilistellyt sitä, miten kovaa niillä pääsee. Näyttää pahasti siltä, että tuo vauhti on polville hieman liikaa. Kuvassa aamun eka nousu, alla vielä yön levänneet nivelet.

P.s. Jos teillä on kokemuksia vastaavista rasitusvammoista polvissa, olisi kiva kuulla, miten niiden kanssa harrastaminen sujuu.

3 kommenttia

  1. Samoja ajatuksia itelläkin kuluneelta kaudelta, mulla oikeassa polvessa kierukkavaivaa mikä etenee nivelrikoksi tässä ajan mittaan. Pakko vain kuulostella tuon koiven vointia ja mitoittaa rasitus sen mukaan. Rinnalle pyöräilyä, uintia, hiihtoa yms mutta mäkipäiviä on joutunut joka tapuksessa vähentämään. ”Onni” mun onnettomudessa on kun kyseessä lumilautailijan takajalka niin ihan niin hirveetä rasitusta ei tule kuin etujalalle ja esim. rinnelaskut sujuu ihan ok. Paippiin ja parkkiin joutuu sitten vaikka ottamaan vähän särkynappia että laskut sujuu.

    Tykkää

  2. Kiitos Henkka kommentista. Mulla on myös ongelma juuri ”takajalka”, mutta oma laskutyyli on sellainen, että takajalalle tulee jopa enemmän rasitusta. Nuo monolajit (tellu ja alppi) ovat vieläkin pahempia, mutta laudankin kanssa saa olla nykyään varovainen. Erityisesti näin loppukaudesta. Ja tuo laskupäivien vähentäminen on juuri se mikä huolettaa, vaikka ei kai siinä muu auta, kuin olla jatkossa iloinen kaikista niistä päivistä, jolloin lasku sujuu 🙂 Toivottavasti niitä riittää sielläkin!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s