Haluanko näyttää ulkoillessani hyvältä? Vastaus on kyllä, vaikka sitä tekisi mieli hieman kierrellä ja kaarrella. Luulen myös, että en ole kiemurteluni kanssa yksin. Ulkoilualla on tapahtunut viimeisen viiden vuoden aikana iso valtavirtaistuminen. Ulkoilusta ja retkeilystä on tullut suositumpaa kuin kenties koskaan aikaisemmin.
Sosiaalinen media lisää kierroksia koneistoon. Ulkoilusta on tullut sosiaalisessa mediassa, erityisesti Instagramissa leikkauspiste, jossa kohtaavat luontokuvaajat, urheilijat sekä bloggaajat. Yhdistävä tekijä on se, että toiminnallisissakin kuvissa visuaalisuuden merkitys on suuri: ei ole yhdentekevää, minkäväriset tai -tyyliset varusteet kuvissa näkyvät. Luonnon lisäksi on tärkeää sommitella myös ulkoiluvarusteet osaksi maisemaa.
Osallistun samaan kiertokulkuun. Teen blogissani yhteistyötä eri ulkoiluvarustemerkkien kanssa, koska olen kiinnostunut uusista varusteista, tekniikasta, materiaaleista, leikkauksista, yksityiskohdista. Innostun siitä, miten pienillä asioilla ja suunnittelulla voidaan helpottaa elämää säiden armoilla silloin kun voimat ovat vähissä. Mutten en yritäkään väittää, ettenkö pitäisi siitä, että varusteet lisäksi näyttävät hyviltä. Hommassa on yksi mutta: tämän lisäksi myös minun on suotavaa näyttää varusteiden kanssa hyvältä. Vai onko?
Käytäntö vai kauneus?
Ihailen (ja myös vähän kadehdin) kuvia, joihin on vangittu ihanan murretun värisiä vaatteita, mainion kontrastin keskenään muodostavia materiaaleja, muhkeita norjalaisvillapaitoja ja kauniita nahkakenkiä. Päätän aina, että seuraavalle retkelle minäkin yritän. Mutta kun tulee aika tehdä omat varustevalintani, en pysty pitäytymään päätöksessä. Pyydän kampaajaa leikkaamaan hiukseni lyhyeksi, koska ne ovat lyhyinä todella paljon kätevämmät kuin pitkinä. Vaikka pitkät hiukset näyttäisivät niin kivoilta valokuvissa! Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, nämä #thirtysomething -kasvotkaan eivät ole enää aamulla riippumatosta herätessä kovin freesit.
Varusteruletin äärellä puntaroin kädessäni paitavaihtoehtoja: kaunis villapaita harvoin pääsee seulasta läpi, koska se on aivan liian painava. Housuihin sopivat kengät vaihtuvat toisiin, jotka kirkuvat väärää väriyhdistelmää – sen takia, että niillä on mukavampi myös ajaa autoa, jota tarvitaan, että pääsee retkikohteeseen. Toppahame on käytettävyydeltään usein paras taukovaate, mutta sen väri ei aina sovi juuri siihen reppuun, joka sopii kyseiselle retkelle. Ja sitä rataa. Lopulta ollaan jälleen samassa tilanteessa kuin edelliselläkin retkellä. Minun on kerta kaikkiaan mahdotonta suunnitella retkivarusteet siten, että ne olisivat harmoniassa, varsinkin kun ensimmäinen kriteeri on aina varusteen toiminallisuus. Reput, monot, takit, säärystimet, kaulurit, hanskat, pipot, sukset, laskettelulasit. Todennäköisyys sille, että näistä kaikista toiminnallisesti parhaat sopisivat myös keskenään? Pyöreä nolla.
Omakuvien ottaminen ulkoillessa
Sosiaalisen median roolin vahvistuminen ja vaikuttajamarkkinoinnin yleistyminen ulkoilualalla tarkoittaa sitä, että niin urheilijat kuin bloggaajatkin joutuvat ottamaan tai otattamaan itsestään aika paljon omakuvia ennen, kesken tai jälkeen suorituksen. Tämä on erityisen haastavaa, kun kyseessä ovat ulkoilulajit. Sää on vaihtelevaa, eikä vaelluksella kannata herätä klo 4 aamulla kuvaamaan kauniissa auringonnousussa, jos mielii seuraavana päivänä kävellä täyden päivämatkan.
Tämä onkin varsinainen kompastuskiveni. Ihastelen monia retkibloggaajia, joiden toiminnalliset kuvat ovat myös visuaalista juhlaa. Jostain syystä minun on itse vaikea keskittyä omakuviin laskupäivien aikana, kiipeillessä tai muuten vaan retkeillessä. Varsinkin pelottavissa paikoissa tai tilanteissa huomaan ajattelevani – tosin vain hetkellisesti – että en voisi vähempää välittää somekanavista tai blogistani. Tilanteesta suoriutuminen vie kaiken kapasiteetin. Päästyäni alas vuoren juurelle kiroilen, miksen pyytänyt itsestäni useampia valokuvia.
Osasyy siihen on, että avopuolisoni inhoaa valokuvien ottamista yli kaiken, ja minua nolostuttaa jatkuvasti pyytää kavereilta: ”Hei voisitko ottaa musta yhden kuvan”. Varsinkin, kun se yksi kuva harvoin onnistuu. Kuvaan mielelläni luontoa, mutta itseni änkeminen maisemaan on vaivaannuttavaa. Johtuu ehkä osin myös siitä, että näytän kuvissa usein jokseenkin typerältä pitkine jalkoineni ja käsineni.
Ulkonäkö on siis varmasti yksi ulkoilualan ajavista voimista – me ostamme varusteita, joiden ajattelemme olevan toiminnallisia ja näyttävän päällämme hyvältä. Sen takia varustevalmistajien kannattaa sponsoroida alan vaikuttajia, jotka puolestaan rakentavat edelleen ulkoilun visuaalista viitekehystä, jossa ulkonäön merkitys korostuu. Tämä on ristiriidassa perinteisen vaelluskulttuurin kanssa, jossa erämaahan on menty pois kaiken tämän ääreltä. Nykyään sinne mennään, ainakin osittain, jotta saadaan otettua hyviä somekuvia. Tämä on toki kärjistys, mutta myönnän ainakin itse ajattelevani välillä näin. Toki luonnossa oleminen on edelleen yhtä ihanaa kuin aikaisemminkin. Silti harvemmin tulee kirjoitettua täällä blogissa, että kun olimme syöneet retkiruokamme illalliseksi, otimme puolen tunnin ajan valokuvia toisistamme, koska emme olleet tyytyväisiä siihen, miltä hiukset näyttivät. Kovin usein jätän kertomatta, että ottaakseni itsestäni kuvan, minun on ensin ajastettava kamera ja sen jälkeen kipitettävä vauhdilla kallionkielekkeelle näyttääkseni siltä, että olen istunut siinä haaveilemassa jo tovin.
Esimerkki kuvasta, jossa näkyy iloinen varustesekamelskani, jota välillä vähän häpeilen. Olimme tulossa kahden päivän hytte-reissulta Zillertalissa, ja laskureppuun oli saatava mahtumaan yöpymiskamppeet. Oli pakko ottaa mukaan ainoastaan parhaat varusteet.
Ette ehkä arvaa, että olen ottanut kuvan itse, vasen käteni pitää kameraa samalla kun juon kaakaota.
Ajastettu kuva, jonne minun oli niin kiire juosta, että kompastuin kivikossa ja oli lähellä, etten lentänyt alas kalliolta.
Mitä tästä kaikesta oikein pitäisi ajatella? Olen osa systeemiä, jota hieman vieroksun. Toisaalta olen mielettömän kiinnostunut uusista varusteista, joiden tuotekehityksen tuo ekosysteemi mahdollistaa. On mieletöntä nähdä vuosittain outdoor-elokuvia, jossa seikkailijat venyttävät rajoja sen suhteen, mitä ihminen voi tehdä. Sekään ei olisi mahdollista ilman meitä kuluttajia. Puhumattakaan siitä, että ulkoiluala työllistää monta ystävääni.
Kuitenkin lopulta, kun mietin taaksepäin, parhaita ovat ne hetket, kun olen unohtanut some-kanavat, kun en ole nähnyt peiliä tai suihkua yhdeksään päivään Mongolian vuoristossa. Se telttailureissu Lyngenissä, jonka toisena päivänä hyytyivät akut kaikista tallentimista. Se hetki vuorilla tai erämaassa, joka on vienyt sekä fyysisen että psyykkisen kapasiteetin 100-prosenttisesti. Silloin ulkonäkö on viimeinen asia, joka tulee mieleen. Ja hyvä niin.
Pipo silmillä 
Todella hyvä kirjoitus. Olen pohtinut samoja asioita. Kirjoitan itse myös blogia ja kuin huomaamatta kaikista lenkeistä/ kisoista tulee otettua kuvia. Välillä oikein ärsyttää tämä oma tapa. Miksi mietin juoksulenkin aikana mistä saisi kivan kuvaan someen? Enkö voisi vain juosta ja mennä myöhemmin ottamaan kuvia luonnosta tms jos niitä kaipaan vielä silloin?
Kolme vuotta sitten vain juoksin. Some on kaapannut mukanaan viime vuosien aikana jolloin myös blogien määrä on noussut huimasti. Oma blogi ei erotu huonoilla kuvilla eikä teksteillä. Pitää erottautua, jolloin tekee mitä vain niiden hyvien kuvien saamiseksi.
TykkääTykkää
Ite tykkään niin niistä ”ei niin stailatuista” kuvista sekä niistä joista näkee vaivan määrän ja joista joskus tulee mietittyä mitä kaikkea kuvan eteen on nähty 🙂 Kaikenlaisilla on paikkansa.
Tosi ihana fiilistellä toisten reissuja, kun itse ei syystä tai kolmannesta pääse lähtemään! Ja monentena vaelluspäivänä otettu kuva ei ”saakkaan” olla liika freesi 😁 Katu- tai tässä kohtaa metsäuskottavuus on oltava 😉
Itse kun aloittaa vasta metsässä pööpöilyä päiväretkeä isompina annoksina, on tullut tosi paljon luettua blogeista varuste postauksia ja kyllähän se on paljon mukavampi lukea sellaista juttua missä on kauniita kuvia!
TykkääTykkää
Tosi hyviä ajatuksia! Tätä oli ilo lukea. 🙂
Itseäni jurppii jotenkin ihan hirveästi se, miten paljon ihmiset tuntuvat retkillä ajattelevan sitä, minkälaista somesisältöä he saavat siitä julkaistavaksi. Kukin retkeilköön toki ihan omalla tavallaan, mutta en voi väittää, etteikö se ärsyttäisi minua aivan suunnattomasti, kun porukka räpsii selfieitä ja miettii, mitkä häsät kuvaisivat tilannetta parhaiten, kunhan vain päästään pois katvealueelta, jotta voidaan jakaa kuvat verkkoon. En edes osaa määritellä, miksi se on niin ärsyttävää. Eihän se vie minulta mitään pois, jos muut touhottavat oman naamansa ja ”retkielämyksensä” jakamisen ympärillä. (Tai kyllä se yhden asian vie: mahdollisuuden olla luontoretkellä kaikessa rauhassa uhraamatta ajatustakaan kotona odottaville asioille kuten bloggaamiselle.)
Minä olen aina ottanut hirveästi valokuvia retkiltä, mutta en nykyäänkään kuvatessani useinkaan ajattele, mihin käytän sitä retken jälkeen. Ehkä jos dokumentoin jotain tosi olennaista asiaa, josta tiedän olevani aikeissa blogata, mietin blogiakin hetken, mutta muuten minä vain kuvaan menemään ja mietin sitten kotona, aionko kirjoittaa kyseisestä retkestä blogipostauksen tai ylipäätään jakaa kuvia missään. Jos toimisin toisin, minua alkaisi pian ahdistaa, teenkö asioita vain saadakseni blogiin sisältöä. En pystyisi siihen.
Mitä tuleen retkeilyvarusteiden tyylikkyyteen, minunkin täytyy myöntää, että ajattelen asiaa. En siksi, että haluaisin päästä jakamaan itsestäni edustavia kuvia somessa, vaan siksi, että olen yksinkertaisesti aivan järkyttävän pinnallinen! 😀 Vaikken näkisi itseäni peilistä viikkokausiin, minulle riittää, että tiedän näyttäväni omasta mielestäni hyvältä. Se motivoi ja nostattaa mielilalaa. Plussat sitten, jos joku kanssaretkeilijä on saanut otettua minusta kivoja kuvia, joita voin retken jälkeen selailla ja fiilistellä kotona. Sen sijaan se, mikä minusta näyttää hyvältä ja edustavalta, poikkeaa aika paljon siitä, mitä ihmiset nykyään tuntuvat pitävän edustavana. Varusteeni ovat usein vanhoja ja kulahtaneita. Ne ovat usein myös outoja viritelmiä. Pääasia, että minä tykkään siitä, miltä ne näyttävät. Värimaailman kanssa minulla ei ole ollut ongelmia, sillä aina, jos ostan jotain uutta, valitsen samat värit: musta, harmaa, murrettu ruskea ja vihreä. Kaikki varusteeni istuvat tähän värikarttaan ja mätsäävät yhteen, koska muissa väreissä en tuntisi oloani millään muotoa mukavaksi. 😀 (Okei, sadetakkini on tummansininen. Mutta sen kanssa täytyy vain elää, koska minulla ei ole varaa ostaa uutta.)
Pakko myös lisätä vielä, että en ole toistaiseksi tavannut ketään, joka ei olisi kauneimmillaan sateen ja tuulen muotoilemilla hiuksilla, patikoinnin nostama puna poskilla ja retkeilyn riemun pilke silmissä. Miksi siinä pitäisi alkaa stailata itseään kuvia varten edustavaksi, kun juuri sillä hetkellä on luonnostaan kauneimmillaan? No, tämä on toki mielipidekysymys. Joku voi olla sitä mieltä, ettei häntä saa kuvata ilman ripsiväriä… 😀
#hehtaarikommentti
TykkääTykkää
Musta retkiblogit ovat parhaimmillaan ilman tekijää esittäviä kuvia. En mene metsään, kinokseen tai kalliolle katsomaan ihmisiä vaan kokemaan elämyksiä ja näkemään maisemia ja olemaan rauhassa, joten musta ihmisten selfiet ovat aika huono kuvitusaihe retkiblogiinkin.
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos kun jaoit ajatuksesi! Juuri tuo sama ajatus vaivaa: miksi teen tätä, ja silti ei voi lopettaa! toisaalta tuo myöhemmin kuvien ottaminenkin on jotenkin ongelmallista, tykkään että kuvat on otettu ihan oikeista tilanteista. Mutta silloin ne oikeat tilanteet just muuttuu ehkä ”vähemmän oikeiksi”. Ja just ton erottumisen takia sitä haikailee niiden tykkäysten perään, vaikkei siinä oo yhtään mitään järkeä.
TykkääTykkää
Erinomainen pontti tuo, että kaikenlaisilla kuvilla on paikkansa! Ehkä ala ja ilmiö vaan on niin tuore, että kuvatulvaa on vaikea kategorisoida, eikä siksi tiedä miten suhtautua eri tavalla ja eri lähtökohdista otettuihin retkikuviin. Ja samaa mieltä, metsäuskottavuus kunniaan! Pitäisiköhän ottaa se käyttöön hashtagina 😂?
TykkääTykkää
Tuossa viimeisessä kappaleessa kiteytät jotain tosi olennista, ihanasti kirjoitettu. Ja valokuvaamisen suhteen olen pitkälti samoilla linjoilla, vaan ne omakuvat ahdistaa, kun tietää, että niitä pitäisi aina olla. Mutta yritän muistaa tuon viimeiseen kappaaleeseen tuomasi ajatuksen, kiitos siitä!
TykkääTykkää
Hyvä huomio! Tuo selfiekysymys tulee omaan blogiin enemmän extreme-lajien kautta, joissa myös se toiminnallisuus on tärkeää, kuten vaikkapa vapaalaskussa. Mutta kyllä ne selfiet tunkevat sinne retkijuttujenkin puolelle uhkaavasti!
TykkääTykkää
Ai että, mahtava kirjoitus!
Ensinnäkin ajattelin ennen tätä ja myös tämän jälkeen, että sulla on aivan mahtava värikäs tyyli! En tiennyt näistä murrettujen sävyjen haikailuista. Itsekin haikailen niitä, tuloksetta, toimivuus aina ensin!
Toiseksi, olen miettinyt paljon valokuvissa pyörimistä. Itse en edusta kaunista enkä hoikkaa tyyppiä, vaan olen omasta mielestäni susiruma ja lihava. En ole antanut tämän haitata blogin kirjoittamista ja minullahan on valokuvaajamies, joka murehtikoon minun parasta kulmaa. Niin kauan kun meidän blogissa kuvaillaan kävelyä, eli vaeltamista, kuvien ottaminen on helppoa. Kun mennään urheiluun, hyvien kuvien saaminen vaikeutuu: miten en näyttäisi lihavalta tai punaiselta? Talvella kuvattu fatbike-yhteistyö oli minulle kamala paikka.
Itse menen niin oma nauttiminen edellä, että useimmiten kotiin päästyä huomaan loistavani poissaololla kuvista, olen taas huuhaillut kameran näkymättömissä! Ilmeisesti puolisokin ihastelee luontoa, jos on unohtanut ottaa minusta kuvia. Ihan kelpo blogia me silti tehdään, vai ollaanko me jäävejä arvioimaan… mutta siis kohteet on siellä aina ensin! Sitten omat ajatukset toisena ja selfiet ei mukana ollenkaan.
Kehopositiivisuudesta aioin itse kirjoittaa, koska lopetin kaikki laihdutusyritykset noin pari vuotta sitten. Sen jälkeen on verenpaine ja stressitaso laskenut, paino juurikaan ei tai ehkä vähän, ja mielessä pyörii paljon kivoja asioita sen ainaisen syömisen sijaan. Sekin vähän liittyy tähän, pyöreä outdoor-bloggaaja ei tahdo saada yhteistyökumppaneita. Markkinoita olisi reilulle mitoitukselle, lihavat ei aina ole köyhiä ja olisi kiva liikkua hyvissä vaatteissa, jotka näyttää hyvältä.
Kaiken kaikkiaan, ne selfiepäät maiseman edessä etenkin retkeilysomessa on vähän kökkö homma, ainakin liiallisessa määrin toistettuna. Tosin ne tuottaa tunnistettavuutta, sillä meillä selfieitten puute aiheuttaa sen, ettei kukaan tiedä ketä blogin takana on, kun taas selfietyypeillä tätä ongelmaa ei ole. Tosin varsinaisesti tavoite itselläni ei ole olla ”tunnettu”, vaan asiantuntija, verkostoituja ja ulkoiluun kannustaja. Asiantuntijuuteen riittänee vähäisempikin seuraajamäärä.
Tulipas pitkä kommentti. Ulkoilma edellä kuitenkin täällä meillä ja sun tyyli on toiminut ainakin mun silmissä!
Anne/ Rinkkaputki
TykkääTykkää
Kiitos Anne! On ollut yllättävää huomata, että tosi monet alasta bloggaavatkin on pohtineet asiaa. Ja sitten asiaan on vielä tääkin, tosi mielenkiintoinen kulma (oli selfiepäätä maiseman edessä tai ei) https://gearjunkie.com/social-media-sharing-8th-leave-no-trace-principle
Yritä tässä nyt sitten blogata 😂
Mutta vakavissaan, aika paljon on tässä alalla muuttunut. Pitää koittaa vaan mahdollisimman usein muistaa se tärkein: luonnosta nauttiminen ilman että aiheuttaa sille kuormitusta.
Hyviä syysretkiä teille!
TykkääTykkää