Sain kutsun kilpailuun, jossa valitaan vuoden paras outdoor-blogi. Mietin hetken, että osallistunko, sillä tämän tyyppiset kisat, rankigit sun muut ovat alkaneet viime aikoina ahdistaa minua. Oikeammin, mikä tahansa blogiini liittyvä mittaaminen (seuraajat, lukukerrat, ilmestyneet jutut) ahdistaa.
Tajusin sen johtuvan siitä, että olin tässä kaikessa tohinassa unohtanut sen, minkä takia alunperin aloin kirjoittaa blogia. Syy ei ollut seuraajien tai tykkäysten kerääminen. Syy oli se, että halusin kertoa tarinoita seikkailuista, joihin ajaudun, tahtoen tai tahtomattani. Usein ainoana naisena, yksinäisenä naisena tai muuten vaan jonkun lajin sisäpiirin ulkopuolelta tulevana kummajaisena.
Halusin huutaa koko maailmalle, että EI SE OLE NIIN VAKAVAA, osaatko jotain ja tiedätkö joka hemmetin vipstaakkelin käyttötarkoitusta, oletko perehtynyt siihen ja tähän ja tuohon. Mutta jossain matkan varrella blogin pitämisestä tuli vakavaa. Mittarit alkoivat ahdistaa.
Olen päättänyt, että tämän pitää muuttua, vaikka se tarkoittaisikin seuraaja- tai lukijamäärien notkahdusta. Then be it.
Siksi päätin lähteä mukaan kisaan. Edustamaan omaa nicheäni, äärilajien harrastamista kakkosvaihteella, täydellä fiiliksellä ja vähän mutkissa sutien. Toivon että mahdollisimman moni teistä haluaa pysyä kyydissä mukana!
Äänestää voi täällä: https://www.addnature.fi/info/nordic-outdoor-blogger-award-2017/
Pipo silmillä 