Aloitimme asuntoremontin uudessa asunnossamme marraskuun alussa. Se on työpäivien ja pimeän marraskuun ohella tehnyt arjesta suoraviivaista. Kun ylimääräistä aikaa ei kerta kaikkiaan ole, ei tarvitse miettiä käsittelisinkö iltaisin kuvia, kirjoittaisinko blogia tai pesisinkö pyykkiä. Mihinkään niistä ei ole aikaa.
Ensilumen reissuliput olin kuitenkin varannut – siitä en tingi. Mutta ennen lähtöä päätin, että tästä tulee rennoin ensilumen matka koskaan. Pakkasin tavarat puolessa tunnissa sen kummemmin miettimättä. Kameran otin mukaan, mutta kiinnitin siihen kevyen ja pienen (huonomman) linssin.
Päätin että en koko viikonloppuna aio kiirehtiä yhtään mihinkään. Aina ekalla laskureissulla kun tuntuu että pitäisi ehtiä tehdä kaikkea: käydä hiihtämässä murtsikkaa, laskea niin ja niin monta mäkeä, istua rauhassa aamukahvilla, toisaalta olla ekassa hississä, juoda skumppaa naapureiden paljussa ja kaakaota afterissa. Ja niin edelleen.
Mutta tänä marraskuun viikonloppuna vuonna 2017, päätin että näin ei kävisi. Ja tiedättekö mitä, kerrankin onnistuin pitämään tästä kiinni! En ottanut kamerallani yhtään kuvaa. Laiskottelin Hanki-baarin tohveleissa, join aamuisin mimosaa pyjamahousuissa. Ja kuinkas kävikään: tein silti melkein kaikki samat jutut kuin aikaisempinakin vuosina. Vain kiire puuttui.
Aion soveltaa tätä kaikkiin tuleviin kauden laskureissuihin. Olen höntyilyni höntyillyt!
Kauden odotetuimmat laskut.
Kuvasta ei uskoisi, että edellisenä iltana valvoimme siihen asti, että Länsimetro pääsi Ruoholahteen. Kello taisi olla silloin noin puoli kuusi aamulla.
Maisema Saaruan hissistä pohjoiseen.
-8 astetta tuntui aika kylmältä!
Hanki Baarin tohvelit ja talon lonkero.
Kavereiden kesken järjestimme nyt jo toista kertaa hiihtokauden avauskilpailut FIS-ladun silmukassa! Karhupuvussa oli hyvä hiihtää.
Hanki Baarin vaahtokarkkikaakao. Pelkästään sen takia kannatti lähteä pohjoiseen!
Pipo silmillä 