Muut lajit Sapattivapaa

Pyhän tunturipuolikkaalla tajusin, mistä polkujuoksussa on kyse

Se oli varmaankin jossain yhdeksän kilometrin kohdalla. Tajusin, mistä polkujuoksussa on kyse. Viime vuonna tuskailin ylämäissä, koittaen kiirehtiä askelta tiheämmin – sillä seurauksella että kaikkialle sattui. Tänä vuonna ymmärsin, että nämä kilpailut voitetaan alamäissä. Mitä pidempiä loikkia uskallan ottaa viettävässä kivikossa, sitä hitaammin voin kiivetä ylämäet.

Ja yhtäkkiä polkujuoksemisesta tuli silmissäni aivan uusi laji. Sillä ei ole mitään tekemistä varsinaisen juoksemisen kanssa. Se on vähän kuin offarilaskua metsässä, mutta ilman suksia. Katse pitää olla koko ajan jo seuraavassa ja sitä seuraavassa askeleessa. Mitä hullumpi olet, sen kovempaa pääsee.

Viime vuotisen jarruttelun sijaan laskettelin tänä vuonna alamäet täyttä vauhtia – maksimivauhti näytti olleen 3:28 minuuttia / kilometri. Olen aina tuntenut oloni kotoisaksi kivikossa. Tiedän kerran katsottuani tismalleen, mihin jalkani osuu sekä sen, kuinka paljon painoa sille askeleelle voi laittaa. Katse hakeutuu jo seuraavaan ja sitä seuraavaan askeleeseen. Juurenreuna tuolla, pikkukolo toisella puolen, kaukana parin metrin päässä sammalmätäs. Polkujuokseminen vaatii täydellistä keskittymistä – hetkeksikään ei voi herpaantua.

En tiedä onko tämä se juoksijan flow, mistä puhutaan? Ehkä ei, sillä fyysisesti olo oli koko juoksun ajan rasittunut, mutta mielessä ihana tyhjyys. Oli vain polku, askeleet ja minä. Kädet seurasivat lintumaisessa asennossa kun loikin alaspäin. Ohitin kymmeniä ihmisiä alamäissä, rymistelin läpi kanervikon ja ja tunturipuuston.

Ylämäissä vauhtini hidastui. Kuntoni ei vain riitä. Mitä loivempi, sen pahempi. Menimme monien kisaajien kanssa jojoa: minä ohitin heidät alamäessä, he minut taas ylämäessä.

Viimeinen nousu Kultakerolle on yhtä kamala kuin edellisvuonna. Mutta se jotenkin kuuluu asiaan, muuten tämä olisi lenkki siinä missä muutkin. Syke hakkasi kropassa, haukoin huipulla henkeä ennen kuin lähdin vauhdilla alamäkeen. Mietin: tässäkö tämä jo oli?

Jos maaliviivalla olisi saanut ilmoittautua jo ensi vuoden kisaan, olisin tehnyt sen. Täysmatkalle.

Oltiin tunturimaratonilla Team Camelbakin kanssa! Vasemmalta Jenni, Heli, minä, Miia ja Anna.

Lähdössä matkaan aamulla!

Lauantaiksi ennustettiin alunperin sateita, mutta pian startin jälkeen pilvet kaikkosivat ja aurinko mollotti siniseltä taivaalta.

Nämä maisemat!

 

 

Yhteistyössä: Pyhätunturi, Suunto, Vandernet (Camelbak), Superyellow

4 kommenttia

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s