Olen käynyt Pyhällä useasti, mutta lähes aina olen suunnannut pidemmälle Pyhä-Luoston kansallispuistoon. Parin päivän hiihtelyn jälkeen jalat olivat levon tarpeessa, joten päätin jättää nousukarvat pois repusta ja suunnata Pyhän kuuluisille hissioffareille. Yöllä oli ripotellut hieman tuoretta lunta, ja vanhaakin vielä jäljellä.
Aamusumussa hiihtelimme ravintola Tsokan ohi kohti mastoa, joka juuri ja juuri erottui valkoisen pilven keskeltä. Jacksonin oikean puoleisessa reunassa oli hyvin tilaa aamun ensimmäisille laskuille. Voi että! Käännös toisensa jälkeen ihanaa, pehmeää lunta, taustalla valkoinen tunturimaisema. Laskun päätteeksi metsän läpi viistoon vasemmalle, suoraan perherinteiden hissin kupeeseen! En voi käsittää, että tällaista on oikeasti Suomessa.
Aittakurusta löytyi myös pehmeitä käännöksiä ja haastetta telemark-taidoilleni. Sahasimme sitä pariin kertaan, kunnes oli aika nauttia hissioffaripäivän luksus, ravintolalounas – porokeittoa Tsokassa tietysti.
Iltapäivällä pilvet taivaalla hajaantuivat ja aurinko pilkahti esiin, parahiksi laskeakseen tunturijonon taakse länteen. Laskimme ilta-auringossa vielä Jacksonia, sekä pohjoisen puoleista loivaa takametsää. Puiden välissä kurvaillessa fiilis oli täydellisyyttä hipova, takana taas kertakaikkisen upea laskupäivä.
Huomentaa! Minkäs sille mahtaa, jos on tällainen meininki heti aamusta. Hyvän päivän merkki! Kuva: Michael Azbel
Michael kiipeää kohti Kultakeron huippua.
Kuva: Michael Azbel
Ja sitten mentiin!
Nälkä! Lounaaksi porokeittoa ravintola Tsokassa.
Aurinko näyttäytyi parahiksi iltapäivän laskuja varten.
Lumiset takamaastot kylpivät auringonlaskussa. Saara kurvailee.
Pipo silmillä 