Ensimmäinen syksy ja talvi Rukalla – näin kaikki tapahtui

Päätös lähteä pohjoiseen

Reilun kuukauden verran aikaa siihen, kun viime vuonna samaan aikaan näin ilmoituksen avoimesta työpaikasta Rukakeskuksella.

Olin seurannut tunturin avoimia paikkoja toisella silmällä vuosien ajan – tietenkin, onhan laskuharrastus yksi tärkeimpiä, kenties jopa tärkein harrastukseni. Avoimet tehtävät Rukakeskuksella olivat kuitenkin menneet ohi osaamisalueeni. Nyt tehtävänkuvaus osui täsmällisesti.

Epäröin muutaman päivän. Olin siihen mennessä tehnyt koko työurani pääkaupunkiseudulla ja rakentanut itselleni mukavan bunkkerin menestyvässä pörssiyhtiössä. Tutun ja turvallisen korporaation vaihtaminen uuden, hyvin erilaisen kortin varaan olisi tähänastisen elämäni isoimpia ratkaisuja.

On käsittääkseni tunnistettu ilmiö, että korona-aika sai monet meistä remontoimaan elämän suuria linjoja – tai vähintään heidät, joilla oli siihen mahdollisuus. Suomessa on paljon ihmisiä, joille korona-aika on ollut väistämätön tragedia, ja joilla ei ole ollut mahdollisuutta valita, minkä yhtiön palveluksessa hakkaa exceliä ja kuinka paljon. Minulle tämä pohdinta oli kuitenkin mahdollista: Katuisinko myöhemmin, jos en kääntäisi Kuusamon korttia? Olin aina halunnut kokeilla, miltä tuntuisi muuttaa edes osa elämästäni pohjoisemmaksi. Ratkaisu tähän oli yhtäkkiä lähempänä kuin naapurin Alepa.

Halusin tehdä periaatepäätöksen mahdollisesta muutosta ennen hakupapereiden lähettämistä. Keskusteltuani asiasta kotona päätin hakea tehtävää. Asiat etenivät, ja kesällä homma oli sillä mallilla, että kun heinäkuun alussa pakkasin pakettiautoa Pohjois-Norjan kesälomaa varten, tiesin jääväni siltä reissulta aloittamaan verkkokauppa- ja markkinointijohtajan työt Rukalla ja Pyhällä. Elämän iso muutos tapahtui lopulta aika ripeästi ja ennen kaikkea luontevasti.

Syksy tunturissa: koskenlaskua, mäenlaskua ja dh-pyöräilyä samana viikonloppuna

Kesän värien muuttuessa pikkuhiljaa kypsemmiksi aloin odottaa paitsi laskukautta myös kuulaita syyspäiviä Koillismaan maisemissa.

Samaan aikaan olin kauhuissani. Minkälaisen vastaanoton junantuoma tunturihampuusi saisi Rukalla? Tiedän, että olemukseni ja tapani suhtautua maailmaan ei useinkaan vastaa sitä käsitystä, mikä monilla on henkilöistä, joiden nimekkeessä lukee ”johtaja”, vaikka sellaisena olin toiminut myös edellisissä tehtävissäni. Onneksi tiesin ammattitaitoni olevan riittävä, ja siirsin huolet sivuun aktiivisesta pohdinnasta. Jollemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin, kuten totesi edesmennyt presidentti Mauno Koivisto.

Ensimmäisellä viikolla minulla oli perehdytystapaaminen, johon osallistui useampi henkilö. Minulla oli sen jälkeen tarkoitus mennä ajamaan bike parkiin, joten lähetin kollegalle (johon olin jo tutustunut hieman tuttavallisemmin) kysymyksen: ”Luuletko, että olisi ihan ok jos tulen kokoukseen downhill-ajokamoissa?”

Vastaus tuli pikaisesti: ”hei – tulit töihin hiihtokeskukseen – meillä on ihan ok olla vaikka johtoryhmän kokouksessa pipo päässä ja laskuvaatteissa. Tervetuloa taloon!”

Syksystä tulikin lopulta mieletön. Töitä ja uuden opettelua riitti, mutta ehdimme myös ajamaan bike parkissa sekä sen ulkopuolella, trekkailemaan ruskan keskellä, kalastamaan Luirojoella sekä melomaan packrafteilla Kitkajokea alas. Mäet aukesivat jo lokakuussa ja aina välillä jouduin nipistämään itseäni, kun poljin sähköpyörällä ylös toimistollemme tunturiin lumitykkien pauhatessa: ”jep, täällä sitä ollaan”.

Olin aiemmin viettänyt aikaa Rukalla jo Kuusamossa useampina vuodenaikoina – monen monet itsenäisyyspäivän reissut, lapsuuden pääsiäislomat, Nuts Karhunkierroksella 55 kilometrin juoksussa toukokuussa sekä vaeltamassa Karhunkierroksella ensilumen aikaan. Siitä huolimatta metsien ja erityisesti vesistöjen monimuotoisuus sulan maan aikaan yllätti ja sai monta kertaa syksyn aikana sydämen pakahtumaan. Jylhääkin jylhempää maisemaa ja luonnonvoimien mahtia.

Juttu Kitkajoen aavistuksen epäonnisesta viikonloppuretkestä Instagram-postauksessa.

Keskitalven hämärä ja Valtavaaran pyyda

Pikkuhiljaa syksy kääntyi talveksi. Luonto hiljeni odottamaan talvea, ruskan värit haalistuivat ja yöpakkaset kipristelivät naamaa aamuisin. Tunturi alkoi peittyä valkoiseen kuuraan.

Ensilumi satoi lokakuussa, ja marraskuussa sitä saatiin lisää useaan otteeseen, mutta lämpötilat pysyivät reilusti pakkasella, joten maa ei metsissä ja vapaalaskualueilla saanut kipeästi kaivattua kovettunutta lumipohjaa. Rinteet olivat pakkasten ja lumetuksen ansiosta onneksi erinomaisessa kunnossa.

Työrintamalla aloin saada langanpäistä kiinni. Olin osannut valmistautua siihen, että uuden aloittaminen oltuani pitkään samalla työnantajalla veisi paljon energiaa – näin myös kävi. Välillä vapaa-ajan aktiviteetteja oli pakko skaalata Ouran mukaan ja ottaa iisimpi päivä väliin. Ne sujuivat hyvin raskaissa fomo-tunnelmissa.

Hiihdon maailmancup-kilpailuihin marraskuun lopussa lähdin riemulla yleisöksi: oli hienoa nähdä, miten lempi-tv-lajini ykkösnimet sivakoivat Rukan kisalatua edestakaisin. Maailmancupin aikaan lämpötila oli todella alhainen, lähes -30 astetta, joten yleisössäkin sai käyttää luovuutta (ja sähköpohjallisia), että varpaat pysyivät sulana.

Päivän ollessa lähes lyhimmillään vuodenvaihteessa pääsimme viimein laskemaan offaria Valtavaaralle. Olin käynyt siellä joitain kertoja aiemmin, mutta en tiennyt hyvistä reiteistä kovin montaa. Vaara on yläosastaan aika pusikkoinen, joten vaatii useampia toistoja ja etsimistä, jotta sieltä löytää hyvät laskulinjat.

Valtavaaran profiili on myös hyvin jyrkkä ja metsä tiheää, joten en suosittele sitä missään nimessä aloitteleville offarilaskijoille. Alkukaudesta, kun lunta oli todella paljon ja se kirjaimellisesti – siis sanan huonossa merkityksessä – oli pohjatonta, oli minulla muutamissa paikoissa haasteita päästä ehjin nahoin alas. Oksat, kannot ja terävät kivet olivat suoraan pehmeän höttölumen alla. Jos ihan totta puhutaan, niin olihan laskeminen niillä lumilla aikamoista hätäilyä. Mutta – samalla ne ovat myös kivoimpia muistojani tältä talvelta. Pöllyävää lunta kuten Japanissa, hämärtyviä päiviä, pastellinvärinen taivas, kylmästä kipristeleviä varpaita ja kaakaokupposia Monomestassa päivä toisensa perään.

Parinkymmenen asteen pakkanen alkoi pikkuhiljaa tuntua normaalilta, ja elämä Rukalla asettua uomiinsa. Revontulet valaisivat pohjoisen taivaan ja jopa avanto tuntui lämpimämmältä kuin ennen. Lähes koko keskitalven ajan tunturissa oli tuttuja, ja sosiaalinen elämä oli moninkerroin vilkkaampaa kuin etelässä.

***

Muutama päivä sitten tajusin, että keskitalvi on ohi. Kevät on alkanut, aamut ovat valoisia. Ensimmäinen sydäntalvi Rukan maisemissa meni nopeammin kuin olisin halunnut. Tämä kaikki yhdistettynä maailman surullisiin tapahtumiin viime ajoilta on korostanut ohikiitävyyden tunnetta. Siispä kehoitan jokaista tekemään isoja ratkaisuja, jos yhtään houkututtaa, katsomaan sen kreisimmänkin kortit ja tekemään niitä asioita, joista on unelmoinut.

Syksy ja talvi kuvina