Muistan tämän tunteen vuosien takaa. Äidin Nissan Micraan pakataan suksia, monoja, toppavaatteita. Meille etelän lapsille edessä on loputtoman pitkältä tuntuva matka läpi Suomen, jännittäviä bensa-asemia ja pikkuhiljaa talvisemmaksi muuttuvat tienvarret.
Kerran lumituiskuisen matkan päätteeksi äiti peruutti viimeisen mäen kelomökin pihaan, koska pikkuautossa ei muuten potku riittänyt. Nyt sama äiti ihmettelee, keneltä olen perinyt roolimallini, kun survoudumme – ties kuinka monetta kertaa – kahden ystäväni, kahdeksan suksiparin ja talvikamppeiden kanssa pikkuruiseen Mitsubishiini. Peruutuspeilistä on näkynyt jotakin viimeksi vuonna 2010, mutta mitä siitä. Kaupungin kiire unohtuu samantien, kun kurvaa Kehä ykkösen liittymästä nelostielle.
Lapsena, kun pääsimme perille, siellä odottivat tunturi, lumihanget, pipoihin kiinnitettävät (kamalat!) ketunhännät, auton takakontissa syödyt eväsleivät ja Airamin kaakaotermokset. Sekä tietysti loputtoman pitkät hissinousut ja sokkeloiset metsät, jossa minun ja serkkujeni pikkuruiset sukset kääntyilivät vaivattomasti.
Entä nyt, 25 vuoden jälkeen? Ei vieläkään ole sen hetken voittanutta, kun pitkän kesän jälkeen viimein näkee lumisen tunturin korkealle ulottuvan huipun ja rinteiden valot. Hissiladut kulkevat edelleen samoilla urilla, ja huipulla odottaa sama maisema. Ketunhäntiä ei sentään ole, etelän lapsista on tullut Hesan naisia ja kaakaoon on lisätty pieni maistiainen jallua. Mutta tunturi on ja pysyy.
Pipo silmillä 