Olen miettinyt paljon sitä, miksi kiipeilyreissuni Kalymnokselle oli niin upea kuin se oli. Se on toki maailmanluokan kiipeilykohde, eikä Kreikan saarissakaan ole valittamista. Mutta takaraivossani nakertaa ajatus: Kalymnos-huumani ei tainnut johtua pelkästään matkan kohteesta, vaan matkustajasta.
Minulla on paha tapa asettaa oma rimani tarpeettoman korkealle. Koski se sitten päivätöitä tai harrastuksia, haluaisin aina tehdä kaiken hyvin – tai mieluummin, vielä hieman paremmin.
Harrastusten osalta se tarkoittaa, että minun on vaikea antaa itselleni lupa jäädä mukavuusalueelle. Jos aloitan uuden harrastuksen, haluan osata sen heti. Haluan osata heti tehdä sellaisia juttuja, joiden opettelemiseksi kokeneemmilta on kulunut vuosia. Yleensä tämä on – lajista riippumatta – paitsi typerää myös vaarallista.
Kiipeily-urallani se on tarkoittanut sitä, että olen sukeltanut suoraan syvään päätyyn: lähtenyt yksin reissuun, osaamatta käytännössä yhtään mitään. Hypännyt taitavien kiipeilijöiden seuraan, reiteille joille minulla ei olisi ollut mitään asiaa. Senpä takia en ole viettänyt kovin montaa kiipeilypäivää Suomen ulkopuolella pelkäämättä, jännittämättä tai olematta henkisesti ja fyysisesti aivan hajalla.
Paitsi Kreikan Kalymnoksella viime elokuussa. Kun lähdin sinne, kesä oli ollut melko kiireinen. Olin kiivennyt kunnianhimoisesti koko kevään kesäkuun Espanjan kiipeilymatkaa silmällä pitäen. Olin Siuranassa reissussa huomattavasti kokeneemmassa seurassa, alueella, jossa kutosen reiteille ei ole juuri pultteja tuhlattu. Kun tulin kotiin juhannuksen alla, takkini oli kiipeilyn suhteen totaalisen tyhjä. Olin asettanut itselleni kovia tavoitteita, ja kun en aivan saavuttanutkaan niitä, olo oli turhautunut.
Kalymnokselle lähtiessä tajusin, että kukaan ei odottaisi minulta yhtään mitään. Matkaseuralla, eli norjalaisella ystävättärelläni ei myöskään ollut mitään kiipeilyllisiä tavoitteita Kalymnoksen suhteen.
Siispä aloin heti ensimmäisenä päivänä kiivetä reittejä, jotka olivat minulle helppoja. Ei pelottanut eikä tärisyttänyt. Ja kuinka mukavaa se olikaan! Semminkin kun greidit Kalymoksella tarkoittivat, että nämä helpot olivat 6a:ta ja 6a+:aa. Vaikka greidit ovat vain numeroita, ne lisäsivät hyvää fiilistäni. Kiipesin helppoja reittejä toisensa perään vain siksi, että se oli mielettömän hauskaa.
Voiko kiipeily olla tällaistakin, muistan miettineeni. Kuuluuko se on olla tällaista? Tässä tullaan asian ytimeen. Ei kiipeilyn, sen paremmin kuin minkään muunkaan lajin, ”kuulu” olla yhtään minkäänlaista. Jokainen voi aivan itse päättää, millaista haluaa niiden olevan. Ja sitten oivalsin sen: minun elämässäni on käynnissä jatkuvat olympialaiset. Kilpailijat kentällä tosin ovat melko samannäköisiä: kaikilla pinkki tukka ja liian pitkät jalat. Minun elämässäni jokainen treeni on viimeinen takakaarre, jossa otetaan mittaa – niin kenestä? Tässä tapauksessa minusta itsestäni. Kun sitä vähän enemmän ajattelee, niin ei siinä juuri ole järkeä.
En halua luopua tästä ominaisuudesta kokonaan, sillä se on osa persoonaani. Kai sitä voisi kutsua jonkin sortin kunnianhimoksikin. Mutta aina välillä on hyvä matkustaa henkisesti Kalymnokselle ja antaa itselleen lupa tehdä vain sitä mikä on kivaa. Antaa itselleen lupa hävitä. Tiedän, että erityisesti kiipeilyssä se tulee olemaan vaikeaa, sillä greidiasteikko tekee etenemisen ”mittaamisesta” liian helppoa. (Lienee myös osasyy kiipeilyn suosioon, sillä se on lajin koukku).
Mutta siis, ohjeet Miljalle tästä eteenpäin: Kiipeä välillä helppoja reittejä, laske joskus loivia mäkiä, juokse silloin tällöin hitaampaa. Kyllä se elämä odottaa.
P.S. Seuraavassa jutussa sitten käytännön vinkkejä Kalymnokselle!
Pipo silmillä 