polkujuoksu

Kesti 19 vuotta, ennen kuin juoksemisesta tuli kivaa

Aloitin vapaaehtoisen lenkkeilyn tammikuussa vuonna 1998. Lenkkivaatteina olivat Filan huppari, Stacca Con toppaliivi ja sisäpeliin tarkoitetut koriskengät. Ystäväni Lillin kanssa kiersimme läheisen puiston lumeen tallautunutta polkua pitkin. Keuhkoihin sattui.

Minulle oli koko lapsuuteni ajan sanottu, ettei minun kannattaisi juosta, koska sairastin astmaa. Usein, koulun pakollisten juoksulenkkien jälkeen – jotka järjestettiin tietysti aina keväisin pahimpaan siitepölyaikaan – istuin henki pihisten pururadan varrella.

Vuonna 1998 päätin varoituksista huolimatta alkaa juosta. Ei sentään käynyt kuten Forrest Gumpille, mutta lenkkeilin seuraavat 19 vuotta enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Ja valehtelematta lähestulkoon jokainen lenkki tuntui kamalalta. Osallistuin muutamiin juoksutapahtumiin, kuten Naisten Kymppiin, Midnight Runiin, Pääkaupunkijuoksuun sekä HCRään. Aina yhtä kamalaa. Juoksuvauhtini ei kehittynyt, fiiliksestä puhumattakaan.

Mitä sitä kiertelemään: inhosin juoksemista.

Vuonna 2017 harjoittelu Turun Paavo Nurmi -maratonia varten oli tahmeaa, mutta ajatukset alkoivat muuttua. Huomasin tykkääväni erityisesti poluilla juoksemisesta, jonka olin havainnut jo aiemmin Pyhän tunturipuolikkaalla ja -kympillä.

Sitten tapahtui jotain. Ylitin maaliviivan Turussa, könysin Helsingin junaan mitali takataskussa ja lähdin varovasti ensimmäisille palauttaville lenkeille. Kuin olisin heittänyt painavan rinkan selästäni kanervikkoon!

Olin todistanut itselleni jotain – mitä tai miksi, älkää kysykö. Aiemmin lähdin iltalenkille kuin juoksukilpailuun: jos aloitin jollain vauhdilla, siitä oli pidettävä kiinni, koska se nyt vasta olisi noloa jos joku näkisi, että hidastan! Naapurin verkkatakkimies piti vähintään ohittaa. Ei ihme, etten 19 vuoden aikana jaksanut juosta kovin montaa seitsemää kilometriä pidempää lenkkiä.

Heinäkuussa aivan uudet ajatukset valtasivat pään. Olin saavuttanut alitajuntani minulle asettaman tavoitteen, eikä ollut enää pakko juosta. Jos halusin juosta, voisin juosta juuri sellaista vauhtia kuin haluan. Voisin kävellä! Mennä kaljaterasille kesken lenkin, jos sattuu huvittamaan. Ja ristiriitaista kyllä, kaikkien näiden ajatusten keskellä, juoksemisesta tuli yhtäkkiä kivaa. Huomasin kaipaavani juoksemaan – en endorfiinipöllyjen toivossa vaan sen takia, että halusin juosta. Askeltaa tasaisesti ja nähdä hiljalleen muuttuvat maisemat.

Samalla ajatukseni edessä häämöttävästä Pyhän tunturimaratonista muuttuivat. Tiesin, että sisältäni ei kuuluisi enää karjuntaa, joka käskisi jatkamaan maaliin vaikka jalka katkenneena. Koska juoksemisesta oli tullut kivaa, olin myös vapaa keskeyttämään kilpailun kuin kilpailun. Mutta samalla fiilis ennen juoksua oli mieletön. 19 vuoden jälkeen ymmärsin viimein, mistä tässä lajissa on kyse.

Paavo Nurmi Maraton 2017

Tämän jälkeen kaikki muuttui. On typerää, että lukon avaamiseen tarvittiin henkihieverissä hölkytelty maraton. Onneksi lopputulos – eikä keinot – ratkaisevat.

Juoksijan flow

Kuka olisi uskonut, että Pyhällä vielä 35 kilometrin jälkeen fiilis olisi tämä? Siitä lisää seuraavassa jutussa.

Juoksijan flow

Näyttää siltä, että seuraavat kaksi vuosikymmentä opettelen uudenlaista juoksutyyliä. Sellaista, jossa fiilis on tärkein.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s