Naisten vuoro: Pyhän mimmifreekend ja miksi se on tärkeä

Yhteistyössä: Pyhätunturi

Aloitin telemarkin laskemisen melko tarkalleen 12 vuotta sitten. Muistan miettineeni, sijaitseeko jossain päin Suomea salainen tunturi, jossa kaikki aloittelevat telemarkkaajat harjoittelevat. Kaikki rinteessä näkemäni telluilijat näyttivät ammattitason laskijoilta, minkä lisäksi rinteessä könysin minä. Missä olivat kaikki laskijat tästä väliltä?

Sama ilmiö koskee vapaalaskua. On joko niitä, jotka ovat laskeneet jäätiköitä jo silloin, kun televisiot olivat mustavalkoisia tai niitä, jotka miettivät, miten päin se piipperi nyt puettiinkaan päälle.

Mimmit parkissa Tajukankaalla.

Miten siihen välimaastoon pääsee? Vapaalaskupiirit saattavat tuntua ulkopuolisista melkoisilta salaseuroilta. Jos totta puhutaan, näin ajattelin itse aikoinaan. Viime vuosien aikana olen saanut onneksi tutustua moneen lajin harrastajaan ja huomata, että ihan tavallisia ihmisiähän hekin, tai siis mekin, olemme. Monot hiertävät, tukka jää kiinni skineihin ja välillä lasku tökkii. Aivan takuuvarmasti kaikkia myös pelottaa vuorilla, ainakin joskus.

Siksi on hyvä, että Suomessa järjestetään nykyään matalan kynnyksen vapaalaskutapahtumia, kuten viime viikonlopun Mimmifreekend Pyhällä. Tapahtuma on kasvanut joka vuosi, mikä kertoo lajin suosion kasvusta. Erityisesti naisille suunnatun viikonlopun aikana käydään läpi lumiturvallisuusasioita, laskutekniikkaa ja erilaisia laskuolosuhteita. Kaiken takana on rento ja kannustava meininki, jossa kenenkään ei tarvitse näyttää tai todistaa rohkeuttaan taikka taitojaan.

Randoretkellä mimmien kesken. En ole kiinnittänyt asiaan aiemmin huomiota, mutta naisporukassa tehdyt randoretket ovat aika harvassa.

Tämänkaltaiset tapahtumat ovat erityisen tärkeitä siksi, että vapaalasku – kuten moni muukin laji – kahlaa eteenpäin kokeneimpien harrastajien voimalla. Lajin pioneerit näkyvät ja kuuluvat, niin kuin pitääkin, mutta siinä sivussa ainakin minun oli vaikea aluksi muodostaa omaa suhdettani tähän lajiin. Onko siellä tunturin rinteellä sijaa minullekin, vaikken tiedäkään vielä kaikkea? Erityisesti blogin aloittaminen oli kauhistuttavaa. Mitä sanottavaa minulla muka olisi vapaalaskusta, kun maailma on täynnä kokeneempia laskijoita? Entä jos joku mollaa aiheesta kirjoittamiani juttuja? Onneksi tajusin, että juuri tästä syystä kirjoittaminen on tärkeää. Että ei-niin-kokeneidenkin ääni kuuluu, että mekin näymme.

Telemark-suksilla olen pelännyt kontrollin menettämistä paljon enemmän kuin lumilaudalla. Johtuu varmaan siitä, että telemark-siteet eivät lähde jalasta irti kaatuessa kovin helposti ja pelkään polvien vääntymistä. Viikonlopun telemark-klinikalla jokainen pääsi haastamaan omia rajojaan ja huomasin, että ihan hyvin se menee, kun vaan uskaltaa antaa mennä! Kuva: Teemu Kuisma

Miksi juuri mimmit?

Voisiko Mimmifreekendin kaltainen tapahtuma olla avoin myös miehille, tai sukupuoleen katsomatta? Voisi, mutta tulos olisi varmaan kutakuinkin sama. Kuinka monta miestä tunnette, joka vapaaehtoisesti tunnustautuu aloittelijaksi yhtään missään? Kirjoitan tämän yleistyksen kaikella rakkaudella! Kun täytimme esitietolomaketta Mimmifreekendin alla, kinkkisimmäksi osoittautui kysymys: ”Asteikolla 1-5, miten arvioisit rinnelaskutaitosi?”. Kävi ilmi, että kaveriporukkamme pikaviestiryhmä ei ollut ainut paikka, missä kysymystä oli spekuloitu suuntaan ja toiseen. ”Mietin, kehtaisinko laittaa nelosen?” ”Ai sä oot kolmonen? No en mä sitten ainakaan oo vitonen..?” Ja niin edelleen. Olen melko varma, että miesporukassa olisi rustailtu vitosia kyselemättä.

Kun ensimmäisenä Mimmifreekend-päivänä lähdimme mäkeen, totuus paljastui. Ihania, karkinvärisiä takkeja viuhui ohi oikealta ja vasemmalta. Hirveätä vauhtia, röyhkeää leikkaavaa käännöstä, juuri niin kuin pitää! Olin aivan fiiliksissä siitä, että nämä kaikki mimmit, jotka ovat olleet jossakin piilossa (missä?), olivat yhtäkkiä kokoontuneet Pyhätunturille yhteisiin karkeloihin.

Yksi toiveeni viikonlopulta oli, että löytäisin lisää laskukavereita. Ja niin myös kävi! Oli ihana huomata, että meitä vauhtia rakastavia leidejä kyllä löytyy, kun vaan osaa etsiä oikeista paikoista. Kuvassa Hanna.

Ja sen takia Mimmifreekend oli parhautta. Vaikka useimmiten kannatankin sekajoukkueita, niin aina välillä on mukavaa, että naiset saavat omaa aikaa ja tilaa. Oman vuoron. Sillä vähemmän kokeneena (ja kenties keskimäärin vaatimattomampana sukupuolena) on helppo jättäytyä taka-alalle. Sitä antaa muiden ottaa vastuun reittisuunnittelusta, laskulinjoista, lumen turvallisuudesta. Mimmifreekendissä kaikki saavat tilaa ja aikaa etsiä niitä oman laskemisen kipukohtia. Mikä jännittää, mikä tuntuu vaikealta, miksi? Ja mikä parasta, tapahtumassa oli luennoimassa ja opettamassa joukko aivan huikeita mimmejä, joilta löytyi kokemusta niin vuoripelastuksesta, jäätikkökiipeilystä ja kilpalaskemisesta. Kerrankin, oli vapaalaskussakin naisten vuoro.

Telemark-klinikkaamme veti Miia, jolla on pitkän linjan kokemus esimerkiksi jääkiipeilystä. Kylmäpäinen, huikea mimmi, joka minulla on ollut ilo tavata jo vuosia sitten ollessamme samassa kesätyöpaikassa.

Kolme syytä, miksi mimmien kanssa on kivempi laskea

Loppujen lopuksi sillä ei tietenkään ole väliä laskeeko mimmien vai kundien kanssa. Rakkaus ja intohimo lajiin ratkaisee. Itse olen käytännön syistä ajautunut monesti laskemaan kundien kanssa, koska laskuintressit ovat kohdanneet niissä porukoissa helpoiten. Mutta, mimmiporukassa laskemisessa on tietyt etunsa:

Kaikki muutkin haluavat käydä yhtä usein vessassa! Kundit ovat toki ihania ja useimmiten jaksavat odottaa (ja katsoa muualle), kun kaivat syvässä lumihangessa pissakoloa itsellesi, ettei takapuoli osu lumeen. Mutta he eivät voi samaistua siihen, miksi se välillä ottaa aivoon niin maan vietävästi.
Mimmeillä on kauniimman väriset laskuvaatteet! Karkkivärit piristävät niin päivän kuin valokuvankin.
Mimmit osaavat sanoa, jos huipulta otetussa valokuvassa näyttää menevän tukka huonosti tai räkä poskelle. Mimmit ymmärtävät myös, jos haluat ottaa vielä uuden otoksen, koska edellisessä oli pipo silmillä. Ja vielä kolmannekin.