Arkea Mumbaissa

En aikonut kirjoittaa tänään, mutta intialainen arki pakotti minut siihen. Tulin vakituiseen nettikahvilaani hoitamaan juoksevia asioita, kunnes yhtäkkiä nettiä ei enää ollut.

Kukaan ei tiedä, mitä tapahtui, eikä oikeastaan välittänytkään tietää. Todenäköisesti joku kompastui väärään piuhaan jossakin.

Eilen jatkoin epätoivosta kiertelyäni mumbaissa – etsin rauhallista paikkaa, jossa voisin viettää viikonloppuja.
Mumbaissa ei ole puistonpenkkejä. Ei ole puistoja. Koko kaupungissa ei ole yhtä ainutta julkista ulkoilmatilaa, jossa voisi rauhassa istua ja lukea kirjaa. Olen yrittänyt sitä useaan otteeseen rantakatujen reunoilla. Aluksi idea näyttää hyvältä: reunamuurilla saattaa olla esimerkiksi 80 metrin levyinen tyhjä tila.

Istun muurille, avaan kirjan.

Kahden sivun jälkeen molemmilla puolillani on tilaa enää 20 metriä. Kolmen sivun jälkeen kymmenen.

Viimeistään viidennen sivun kohdalla viereeni on parinkymmenen sentin päähän kulkeutunut joukko nuoria mumbailaisia miehiä, muka sattumalta.

Viiden sivun aikana he ovat sumeilematta tulleet vuorotellen istumaan viereeni, ja ottaneet kuvia itsestään ja minusta, kun yritän ummistaa silmät ympäristöltäni ja lukea kirjaa. Vähintään muutama heistä on kokenut tarpeelliseksi viheltää, naksuttaa, muiskuttaa tai huudella minulle hävyttömyyksiä.

Sama tapahtuu, vaikka en istuisi missään. Myös kävellessä vastaantulevat tuijottavat, ottavat kuvia, kommentoivat.

Huutaminen ei auta, ei myöskään kiroaminen. Ainoa vaihtoehto on rajoittaa pukeutumistaan sekä liikkumistaan. Olen suhtautunut siihen matkailijamaisella, no-tämä-nyt-on-tämä-maa -asenteella, mutta pidemmän päälle, kun alan pikkuhiljaa tuntea tämän kaupungin myös kodikseni, se on alkanut harmittaa.