Matkat Vapaalasku

Lauran vieraskynä: Iran – vapaalaskijan yritys kokea koko maa kahdessa viikossa

Teksti ja kuvat: Laura Wirtavuori

Iran oli ollut haaveena jo pitkään. Hetki tuntui hyvältä: vuodenvaihteen reissulle ei ollut vielä kohdetta, ja jos lunta ei olisi, pääsisi keskittymään kulttuurillisiin ulottuvuuksiin. Vaikka Iran ei näykään uutisissa kovin positiivisessa valossa, en ollut kuullut sinne matkustaneilta muuta kuin ylistystä. Tässä kohtaa mainittakoon, että Trumpin päätös iskeä vieraan vallan kenraalia kohtaan sattui reissumme päälle. Katukuvaan ilmestyi kuvia Suleimanin muistoksi, ja mustaa suruliputusta. Muuten tämä ei kuitenkaan näkynyt meille, ihmiset olivat kautta linjan todella ystävällisiä ja hymyileviä. “Hello, where are you from? Welcome to Iran!” oli varmasti reissumme aikana eniten kuulemamme lausahdus.

Vaikka emme sitä vielä paikan päällä tienneetkään, pian reissumme jälkeen COVID-19 saapuisi myös Iraniin, missä se on aiheuttanut suurta murhetta. Jo valmiiksi talouspakotteiden heikentämään maahan on vaikeuksia saada apua perille, siis vaikkapa lääkkeitä jopa tavallisina aikoina, ja pahiten tilanteesta kärsivät tavalliset ihmiset. Turismi maassa, erityisesti kiinalainen turismi, on kuitenkin ollut kasvussa. Toivottavasti se on sitä myös pandemian laannuttua.

Laura Wirtavuori: Iran

Amir Chakhmaq kompleksi Yazdissa, musta suruliputus Suleimanin muistoksi.

Varasimme lennot kahdeksi viikoksi: ensimmäinen kuluisi laskiessa Alborz vuorilla ja toinen matkustaessa ympäriinsä. Halusimme ottaa oppaan varmistamaan, että saamme mahdollisimman paljon irti vähistä laskupäivistä. Löysimme sopivalta vaikuttavan kandidaatin Instagramista, ja otimme yhteyttä. Hän palasi ehdotuksella joka sisälsi kaiken, lentokentältä lentokentälle. Tämä oli itse matkansa järjestämään tottuneelle hieman liikaa. Päädyimme kuitenkin seitsemän päivän all-inclusive pakettiin, sillä pelkän opastuksen ostaminen ei vaikuttanut mahdolliselta. Jälkikäteen ajateltuna oli ihan mukavaa, että matkassa oli opas: tosin ei välttämättä laskua varten. Lumitilanne oli huono (”you should have been here last year this time”) ja laskimme lähinnä rinteen vierustaa.

Saavuimme Teheranin kentälle aamuyöstä. Seurasin muiden koneessa olleiden naisten esimerkkiä, ja nostin huivin pään peitoksi. Oppaamme, mukavaksi osoittautunut pariskunta Hosein ja Homa, olivat vastassa kentällä. Kysyttyämme turvavöistä auton takapenkillä he vakuuttelivat, ettei tarvitsisi olla huolissaan, turvavyöt eivät ole pakollisia takana. Homa taisi kuitenkin tulkita reaktiomme oikein, sillä seuraavaan ajomatkaan mennessä myös taakse oli ilmestynyt vyöt. Sama asenne asioiden pakollisuuteen vaikutti pätevän naisten pukukoodiin. Virallisesti kuuluisi käyttää muodot peittäviä vaatteita sekä huivia, mutta paikoissa joissa ei ole riskiä törmätä poliisiin, ei tarvitse. Mäessä pukeutumisen osalta meno näytti pitkälti samalta kuin jossain Euroopan muodikkaassa keskuksessa, tosin lumilautailijoita oli enemmän.

 

Laura Wirtavuori: Iran

Muodikkaasti Teheranissa, ainakin yritin. Kuva: Jesse Hagman.

Vietimme ensimmäisen päivämme Teheranissa, Iranin yli kilometrin korkeudessa sijaitsevassa pääkaupungissa. Kävimme katsomassa Golestanin palatsia (niin paljon peilejä!) ja basaaria (niin paljon ihmisiä!), sekä joitain meitä kierrättäneelle Homalle uusia kohteita (USA:n entinen lähetystö, maiden välit katkaisseen panttivankikriisin näyttämö, nykyinen museo). Lounaalla kävimme upeassa Vakil Tojjar ravintolassa, joka oli alunperin rakennettu kaupankäyntiin. Meillä oli kunnianhimoiset suunnitelmat jatkaa iltaa vielä Lonely Planetista löytämiimme turistikohteisiin ja ravintolaan, mutta pitkä matka ja hektinen päivä veivät voiton. Illallisen löytäminen osoittautui haastavaksi rastiksi. Kun lopulta työnsimme nenämme sisään ravintolaan, siellä istuneet paikalliset tarjosivat omasta pöydästään maistiaisen, jotta tietäisimme, kannattaako tilata. Kyllä kannatti.

Laura Wirtavuori: Iran

Golestanin palatsin loistoa – matot ja peilit kunniaan.

Seuraavana aamuna lähdimme suuntaamaan Teheranista pohjoiseen sijaitseville vuorille. Vastaantulevaa liikennettä oli paljon, ja matkalla näkyi useampi kuin yksi kolari. Teheranilaiset siirtyvät usein viikonlopuksi (huom, to-pe) vuorille tai Kaspianmerelle, mikä aiheuttaa ruuhkia. Perjantai iltaisin tie saatetaan jopa muuttaa yksisuuntaiseksi.  Alkuperäisessä suunnitelmassa oli päivä Tochalin keskuksessa, mistä pitäisi olla upeat maisemat Teheranin yli, mutta huonon sään vuoksi ajoimme suoraan Diziniin. Keskus on Iranin suurin, mutta ei modernein – ja oman epäilykseni mukaan loivin. Keskuksen kaksi gondolia ovat vanhoja – Milja kommentoi nähneensä sellaisia vain Sarajevossa, museossa. Kuulemamme mukaan keskus on rakennettu Iranin viimeisen shaahin aikana, eikä islamistisen vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen ole tehty uusia investointeja.

Laura Wirtavuori: Iran

Dizinin hissit täydessä vauhdissa.

Oli ihanaa päästä avaamaan kausi tyhjillä rinteillä, mutta onneksi ensimmäisen päivän iltana satoi lunta parisenkymmentä senttiä, muuttaen ruskean maiseman valkoiseksi. Toisena laskupäivänä saimme nauttia kevyestä, pöllyävästä puuterista, minkä laskemisen riemua häiritsivät haihyökkäykset, vain juuri piilossa olevat kivikasat. Seuraavat kaksi päivää sujuivat samoin, tosin paikalle ilmestyi valtavat hissijonot. Tie Teheranista lyhyempää reittiä suoraan keskuksen yläparkkikselle oli auennut, eikä paikan hissien vauhti enää riittänyt. Koskematonta lunta löytyi kuitenkin edelleen, vaikka sitä ei ollut tullut lisää. Kävimme hieman touraamassa, ja laskimme alas tielle Gajerehin kohdalta. Lasku ja sen viereiset variantit olisivat varmasti upeita paremmalla lumella.

Laura Wirtavuori: Iran

Touraamassa, Dizinin keskus taustalla.

Iltaisin söimme joko hotellilla, tai ajoimme syömään jotain paikallista: yhtenä päivänä erilaisia soppia, yhtenä iranilaista erikoisuutta diziä. Se on ruokalaji, joka jokaisen Iraniin matkustavan pitäisi kokea. Fesenjanista muodostui suosikkini, lihapullia granaattiomenakastikkeessa (luulisin). Iranissa alppihumppa tyylistä afterskitä ei ole, sillä alkoholi ei ole sallittua. Teehuoneita ja rinneravintoloita löytyi kyllä. Yhden illan vietimme Velayat Rudissa oppaidemme ystävien luona. Vaatimattoman näköinen talo vaatimattomassa kylässä osoittautui sisältä chalet tyyliseksi upeaksi kodiksi, jossa söimme hedelmiä takan äärellä isännän esitellessä meille mitaleitaan hiihtokilpailuista, joihin oli osallistunut mm. Ruotsissa.

Laura Wirtavuori: Iran

Velayat Rud.

Alunperin tarkoituksenamme oli laskea Dizinistä pienen haikkauksen vaativaa reittiä Darbandsariin, mutta keli puuttui jälleen tilanteeseen. Otimme siis turistipäivän, ja ajelimme lumisateessa katsomaan Sepahsalarin pyhättöä. Ylhäällä mykkä mies päästi meidät sisään katsomaan paikkoja. Ilmeisesti hän olisi halunnut, että luen koraanin säkeitä, mutta paikallisten kirjainten lukeminen ei oikein luonnistunut. Sepahsalarista jatkoimme matkaa Teheranin pohjoisosassa sijaitsevalle Tabiat sillalle, joka kulkee ison tien yli yhdistäen kaksi puistoa. Siellä söimme herkullisia tachin riisikakkuja, joiden sisällä oli erilaisia täytteitä, suosittelen! Jatkoimme turisteilua Tajrish basaarissa sekä vierailulla moskeijassa. Suosittelen myös näitä!

Laura Wirtavuori: Iran

Täytetty riisikakku – nam!

Seuraavassa kohteessamme Darbandsarissa avautui uusi maailma, kondooleita joihin mahtui huoletta sisälle ja tuolihissejä jotka liikkuivat normaalia tahtia. Paikalta löytyi myös hieman jyrkemmän tuntuista rinnettä, ja mahtavaa maastoa hissin alla. Ainoa ongelma oli, että hissin alta ei saisi laskea, ilmeisesti liian suuri riski, että joku riskejä tiedostamaton vetelisi perään. Laskimme kiellosta huolimatta, ja kun pääsin rinteeseen, heti tuli sanomista. Viereen pysähtynyt nuori tulkkasi pistöörin pyynnön laskea alas ja luopua hissilipusta. Pyysin anteeksi, ja asia oli sillä kuitattu. Ilmeisesti kielto juontaa juurensa ainakin osittain tapaukseen, jonka jälkeen paikalla vyöryyn menehtyneen rikkaan nuoren isä oli vaatinut sharia lain nojalla pistööreille samaa kohtaloa. Tapauksessa oli päädytty noudattamaan tervettä järkeä. Laskimme kuitenkin rinteiden sivuilta hieman keskuksen ulkopuolelle, ja saimme muutaman erinomaisen laskun pienellä takaisinkönyämisellä tai skinnaamisella.

Laura Wirtavuori: Iran

Persian pyydaa Darbandsarissa.

Viimeistä laskupäivää vietimme touraamalla Shemshakin suljetussa keskuksessa. Meille ei ikinä selvinnyt, milloin se olisi auki, ilmeisesti sitä ei tiennyt kukaan muukaan. Paikalle pääsi kuitenkin kiipeämällä suljetun portin yli, ja lumi oli todella kevyttä puuteria. Ylhäällä paikallinen seurue tarjoili meille teetä ja karkkeja, he olivat tullee ylös piknikille. Kohtasimme heidät uudelleen matkalla ylös, ja eräs herroista laittoi karkin suoraan suuhuni. Näin jälkikäteen ajateltuna hieman outoa, mutta tapahtui varsin luontevasti. Topista pääsisi lyhyellä haikilla todella loistaville linjoille, mutta valitettavasti meille se ei ollut lumitilanteen vuoksi mahdollista. Päivän päätteeksi joimme teet, ja lähdimme paluumatkalle. Pysähdyimme tien varteen syömään maissit. En tiedä mihin ne kastettiin, mutta se oli parasta maissia, mitä olen ikinä syönyt.

Laura Wirtavuori: Iran

Missä vain on hyvä paikka olla piknikillä, mutta tässä erityisen hyvä.

Illalla hyvästelimme oppaamme Teheranin juna-asemalla. Tunsin oloni hieman innostuneeksi, vihdoinkin saisimme seikkailla ihan itse! Alku menikin vallan mainiosti, kävimme syömässä ihanassa perinteisessä ravintolassa, Azari Traditional Tea Housessa, ja vettäkin onnistuimme tilaamaan translator appin avulla. Se meille ei tosin selvinnyt, miksi emme saaneet polttaa shishaa, ilmeisesti tällä oli jotain tekemistä sukupuoleni ja paikan luonteen kanssa. Seuraavaksi kulutimme aikaa kävelemällä ympäriinsä, katselimme kun tehtiin leipää, sain ihanaa persialaista jäätelöä, ja ihastelimme Mokhtari kadun pieniä kauppoja.

Laura Wirtavuori: Iran

Leivänpaistoa kiviuunissa.

Yöjunassamme Yazdiin paikalliset ihmettelivät, miksi matkustamme huonoimmalla junalla. No, junista oli hieman vaikea ottaa selvää. Pieni kuuden hengen koppi kapeine makuulavereineen ei kieltämättä vastannut VR:n tasoa, mutta ei vastannut hintakaan, ja lisäksi pakettiin kuului mehu ja keksi. Aikaisin aamulla saavuimme Yazdin asemalle, ja hytissämme ollut ainoa englantia puhunut auttoi meidät taksiin. Pääsimme Kohan hostelliin, joka osoilttautui aivan ihanaksi. Huone ei ollut iso, mutta sisäpiha sitäkin upeampi, ja omistajalla oli maailman ihanin kissanpentu, mikä on luonnollisesti iso plussa.

Laura Wirtavuori: Iran

Kohan hostellin sisäpiha.

Otin hoitaakseni päivän suunnittelun, joten siitä tuli kiireinen ja kävelyä oli paljon. Ensin kävimme hostellimme katolla katselemassa aavikkokaupungin kattoja, sitten vaeltelimme ympäriinsä, löysimme teehuoneen josta sai KAHVIA, ihastelimme Jameh moskeijaa, kävimme katsomassa Amir Chakhmaq kompleksia (jonkinlainen entinen keskusta ja kauppapaikka), yritimme käydä katsomassa basaaria joka oli ilmeisesti paikallisen sunnuntain vuoksi kiinni, tutustuimme vesimuseoon, kävimme katsomassa Bagh-e-Dolat Abad persialaista puistoa, ja lopulta kävimme katsomassa Ateshkadehin Zarathurstialaisten pyhää paikkaa, jossa palaa tuhat vuotta vanha tuli. Zarathurstialaisuus (enkuksi zoroastrianism) on maailman vanhin monoteistinen uskonto, ja Persiasta kotoisin.

Laura Wirtavuori: Iran

Yksityiskohta Jameh-moskeijasta.

Seuraavana päivänä menimme kaupungin ulkopuolelle katsomaan Zarathurstilaisten hiljaisuuden torneja, eli kukkuloita joiden päälle kuolleet on viety “haudattavaksi”, raatolintujen syötäväksi. Yritimme jälleen mennä katsomaan basaaria, mutta nyt se oli iltapäivän ajan suljettu. Onneksi hostellimme oli lähellä keskustaa, joten pääsimme helposti lepäämään, minkä jälkeen lopultakin katsomaan basaaria. Kultakoruja oli käytävästä toiseen ja yhdellä alueella kuparisia esineitä, seuraavalla erilaisia kankaita. Paikka ei kuitenkaan välttämättä ollut kaiken yrittämisen arvoinen, tai sitten emme vain löytäneet oikeita kujia. Illaksi suuntasimme seuraamaan paikallista taistelulajia zoorkanehiin, eli salille. Siellä kaikenikäiset miehet ja pojat tekivät punnerruksia ja heiluttelivat puisia nuijia liverummutuksen tahtiin. Kokemus oli varsin erikoinen, ja ehdottomasti sen arvoinen. Pääsin myös itse kokeilemaan nuijan heilutusta, ja se osoittautui harjoitusta vaativaksi.

Laura Wirtavuori: Iran

Mitä paikalliset edellä…

Laura Wirtavuori: Iran

… Sitä minä perässä. Kuva: Jesse Hagman.

Aamulla suuntasimme bussilla Kermaniin, josta Tripadvisorista löytämämme opas Arman Shakeri haki meidät asemalta. Tarkoitus oli viettää yö Dasht-e-Lut aavikolla, mutta oma uskoni tämän toteutumiseen horjui ajaessamme lumimyrskyssä. Olimmeko todella suunnitelleet koko viikon tämän yhden yön onnistumisen ehdoilla, heränneet joskus neljältä aamulla, viettäneet kuusi tuntia bussissa, ja nyt siitä ei tulisikaan mitään? Sääennusteessa oli ukkosta.

Laura Wirtavuori: Iran

Lomailu voi olla rankkaa.

Itse aavikolla, jolla on mitattu maailman korkeimmat maalämpötilat, oli kuivaa ja lämmintä. Siellä oli myös järvi. Se oli syntynyt edellisenä keväänä, kun vuorilla oli satanut paljon. Maisema näytti lumiselta – mutta “lumi” oli pintaan noussutta suolaa. Ajelimme ostamaan polttopuita läheisestä kylästä tyylikkäästi pukeutuneelta herrasmieheltä, ja lähdimme yöksi aavikolle. Arman nosti pöydän ja tuolit autosta, laittoin nuotion palamaan, tarjosi pähkinöitä, ja istutti meidät alas. Sitten hän laittoi teltat, makuualustat, ja tyynyt kuntoon, ja jatkoi laittamalla illallista. Uni maistui pian ruoan jälkeen, mutta kerrankin olin onnellinen herätessäni yöllä vessahätään. Luvattua ukkosta ei tullut, vaan pilvet olivat väistyneet, ja menimme ulos katselemaan miljoonia tähtiä.

Laura Wirtavuori: Iran

Veden pintaan nostamaa suolaa. Oppaamme Armanin kuva.

Aamiaisen jälkeen saimme kokea vauhdin hurmaa hiekalla, kun ajelimme ympäri kaloutseja, tuulen muovaamia haurasta hiekkakiveä olevia muodostelmia. Ajelun jälkeen kävimme maan alla katsomassa paikallista qanatia, vesitunnelia, joka muodostaa aavikkokylien ja kaupunkien vesijärjestelmän. Shafiabadissa oli myös kunnostettu vanha caravanserai, matkaajien levähdyspaikka, ja matkan varrelta löytyi tuhat vuotta vanha seetripuu. Tarkoituksemme oli mennä katselemaan Kermania ennen paluumatkaa, mutta koska siellä oltiin järjestämässä Suleimanin hautajaiset seuraavana päivänä, päätimme välttää ruuhkia, ja kävimme katsomassa Mahanin persialaista puistoa. Se ei herättänyt suuria tunteita, mutta sitä seuranneella 14 tunnin junamatkalla olimme hyvin onnellisia siitä, että olimme päättäneet varata koko kuuden hengen hytin itsellemme. Tilaa oli juuri sopivasti kahdelle.

Laura Wirtavuori: Iran

Herrasmies joka myi meille puuta.

Laura Wirtavuori: Iran

Leirimme ja oppaamme auto aamuauringossa. Myös teltat ja makuupussit olivat oppaan.

Olimme varanneet Tehranista Heritage Hostelin, jonka huone oli koko reissumme siistein. Se oli myös yksi ainoista jolta pääsi kävelemään Tehranin basaariin. Meillä oli missio, ostaa matto. Ensimmäiset näimme jo matkalla, modernissa kauppakeskuksessa. Arviolta kolme kertaa neljä metrisillä upeilla matoilla oli hintaa 300 dollaria – mutta ne olivatkin koneella tehtyjä. Itse basaarista löysimme miesten vaatteita, naisten vaatteita, alusvaatteita ja kaikenlaisia kankaita, mutta mattojen kanssa piti luovuttaa ja mennä lounaalle. Sen jälkeen sukelsimme basaarin syövereihin toisesta kohtaa, ja meitä lähestyi paikallinen mies. Hän omisti mattokaupan, joten seurasimme häntä. Seuraavat tunnit sujuivat mattoövereissä, tutustuimme monen eri myyjän mattoihin, kiersimme valtavissa saleissa täynnä mattoja, ja kävimme katsomassa moskeijaa. Lupasin, että otamme kolmannen maton, jos se mahtuu kangaskassiini. Todellisena myyjänä tämä ei ollut kauppiaallemme mikään ongelma, ja päädyimme kolmeen mattoon: kaksi villaista, yksi kamelin villan ja silkin sekoitusta. Kaikki nomadimattoja, käsintehtyjä, ja luonnollisin värein värjättyjä. Lopulta olimme kävelleet basaarissa 12km.

Laura Wirtavuori: Iran

Kiinnostaisiko matto?

Kaiken kaikkiaan reissu Iraniin oli onnistunut: tapasimme mukavia ihmisiä, näimme upeita paikkoja, opimme kulttuurista ja historiasta ja nautiskelimme elämästä. Toivon, että vielä jonain päivänä pääsen takaisin. Ehkäpä laskemaan Iranin korkeimmalta vuorelta, Damavandilta, 5610m, ja käymään Esfahanissa, Shirazissa, Persepoliksessa, Bamissa, Kashanissa, Kermanin kaupungissa, Abyanehissa… Iran on valtava, ja kahden viikon reissulla ehdimme vain raapaista pintaa.

 

Lue myös Lauran edellinen vieraskynä Pohjois-Amerikan pyydaparatiisista täällä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: