Perinteet on kuulkaa mielenkiintoinen kysymys.
Ylläpidetäänkö perinteitä siksi, että niin on ollut tapana tehdä? Onko perinteiden noudattaminen hauskaa vai ovatko ne hauskoja, koska ne ovat perinteitä? Tuliko niistä perinteitä, koska jokin oli joskus hauskaa? Aika monta munaa ja kanaa tässä sopassa.
Usein perinteet mielletään vanhoiksi, yhteiskunnassa tai suvussa kulkeviksi tavoiksi. Harva muistaa, miksi ne edes ovat olemassa (oikeasti alkuperä taitaa monessa tapauksessa olla uskonnollinen). Jos nyt ihan suoraan sanon, niin monet tämän kategorian perinteistä joutaisivat roskikseen.
Mutta sitten on toisenlaisia perinteitä, sellaisia joita on itse ollut luomassa. Minun tapauksessani itsenäisyyspäivän laskureissu pohjoiseen on yksi niistä. Laskin taaksepäin, että seuraava itsenäisyyspäivä on viides Suomen merkkipäivä, jonka vietän suksien päällä Rukalla. Sitä voinee jo turvallisesti kutsua perinteeksi.
Mistä kaikki alkoi? Siitä, että itsenäisyyspäivä on poliittisesta historiasta valmistuneelle valtiotieteilijälle hankala juhlapäivä. Läpi Suomen 1900-luvun käännekohtien kahlanneet opinnot ovat taanneet sen, että tätä valtiollista juhlapäivää ei voi sivuuttaa vain ylimääräisenä vapaapäivänä – vaan itsenäisyyspäivän viettämisen tapoihin kytkeytyy arvovalintoja, joita on hetki pohdittava.
Ensinnäkin, itsenäisyyspäivä on minulle tärkeä päivä, sillä silloin juhlitaan seikkaa, joka on ainakin välillisesti mahdollistanut monta sellaista asiaa, joiden vuoksi elämäni Suomessa on niin hyvää kuin se tällä maapallolla voi ihmisellä ylipäätään olla. Uskallan väittää, että valtiollinen itsenäisyys on ollut merkittävä myötävaikuttaja siihen, että Suomessa on toimiva demokratia, infrastruktuuri, julkinen terveydenhuolto ja vapaa yhteiskunta, joka noudattaa oikeusvaltion periaatteita. Suomi on siis isossa mittakaavassa onnistunut siinä, minkä minä miellän valtioksi järjestäytyneen yhteiskunnan tärkeimmäksi tehtäväksi: se on edistänyt kansalaistensa hyvinvointia. Sitä kelpaa kyllä juhlia.
Toisaalta itsenäisyyspäivänä korostetaan paljon sellaisia asioita, joita en allekirjoita. Äärioikeistolaista Suomea (sekä vuoden 1917 että 2017 versioita), natsismia, kansalliskiihkoa, valkoista heteronormatiivisuutta. Ahdasmielisyyttä. Valtaeliitin kesken risteävää hyvä veli -verkostoa ja maskuliinista sankaruusmyyttiä. Sääntöjä, julkisivuja ja pokkurointia. Kaiken ylläolevan kieltämistä tai siitä vaikenemista. Historian glorifioimista.
Erityisesti kuluneena vuonna Suomi 100-juhlinnan humussa on ohitettu surutta Suomen historian mustat kohdat ja ratsastettu historiallisilla teemoilla niin hatarin lähdeviittein ja taustatiedoin, että alma materini professoreilla on varmasti menneet kahvit väärään kurkkuun useampanakin aamuna.
Kuten ylläolevasta käy ilmi, itsenäisyyspäivä on minulle siis perin kompleksinen juhlapäivä. Siitä syystä opiskeluaikojen hulinoiden jälkeen piti tosissaan miettiä, mikä on minun tapani viettää tätä merkkipäivää. Tuntemattoman sotilaan ja Linnan juhlien katsominen kotisohvalta sinivalkoisten kynttilöiden valossa ei tuntunut omalta jutulta.
Ratkaisuksi löysin pohjoisen ja lumen. Itsenäisyyspäivänä Rukalla rinteet ja ladut ovat jo vuosia olleet laskettavassa kunnossa. Mikäpä parempi tapa juhlistaa Suomea kuin monot jalassa, keskitalven pastellinsävyisen taivaan alla, lumen peittämässä tunturissa?
Teimme ensimmäisen itsenäisyyspäiväreissun Rukalle ystäväni Helin kanssa viisi vuotta sitten. Sen jälkeen reissun suosio on kasvanut, ja tänä vuonna meitä lähti matkaan kuusi.
Skoolatkaamme siis ensi keskiviikkona satavuotiaalle, kaikenväriselle, -näköiselle ja -makuiselle Suomelle tunturista, korkeiden kynttiläkuusien siimeksestä!
Lue lisää:
Itsenäisyyspäivä 2016: Vaahtokarkin värinen laskuloma Rukalla
Itsenäisyyspäivän Rukalla 2015: Hesan naiset, kahdeksan paria suksia ja suunta pohjoiseen
Pipo silmillä 