Siinä, että lähtee yksinäisenä naisena autoilemaan Venäjälle, vasemmanpuoleiseen liikenteeseen tai Via Balticaa pitkin Eurooppaan, ei 2000-luvulla ole enää mitään ihmeellistä. Mutta jostain syystä se herättää edelleen hassuja kysymyksiä. Kun lähdin viime keväänä Kirovskiin, pari kertaa joku kysyi, eikö minua arveluttanut lähteä yksin autolla Venäjälle. Hämmennyin, sillä en ollut osannut ajatella, että asiassa olisi mitään arveluttavaa. Ja salaa vähän kismitti, että kysytäänköhän tätä miehiltäkin?
Joka tapauksessa, ratin takana ollaan ja pysytään! Muistelen tässä samalla aikoja ennen koronaa, ja toivottavasti inspiroin myös joitakuita lähtemään yksin autolla reissuun, jos se tuntuu kivalta idealta sitten, kun jälleen saamme taas matkustaa.
Autoni on Mitsubishi Colt vuosimallia 2005. Se on ollut minulla vuodesta 2010, ja olen ajanut sillä hieman vajaa 200 000 kilometriä. Sillä on käyty kiertämässä Norjaa jo ainakin neljään kertaan, Alpeilla kerran, Keski-Euroopassa kahdesti… Lapin reissuja en edes laske. Siitä saa kokonaan takapenkit pois, joko kahdenistuttavan tai yhdenistuttavan tai molemmat. Tämä tekee siitä suhteellisen tilavan kolmen hengen matkustusauton, koska kun kaksi penkkiä ottaa takariviltä pois, matkatavaroille jää hyvin tilaa, ja reissuun mahtuu silti kolme kaverusta.
Itä-Euroopan roadtrip kesällä 2019
Ajoin kesällä 2019 Saksan kautta Tsekkiin, sieltä edelleen Puolaan ja Baltian läpi takaisin. Kävimme reissun aikana pyöräilemässä Tsekissä sekä kiipeilemässä Puolassa. Olin yksin, koska puolisoni oli lähtenyt reissuun jo minua ennen – paluumatkalle sain vähäksi aikaa seuraa, kun tiputin kiipeilyseurani Riikaan.
Autobaanaa Travemundesta Tsekkiin
Finnlinesin lautta Helsingistä Travemundeen on minulle tuttu – olen mennyt sillä pari kertaa aikaisemminkin Itämeren yli auton kanssa. Sen suhteen ei ollut muuta kommervenkkiä kuin se, että otin kotoa – tietysti viime tingassa – lähtiessäni vahingossa mukaan vanhaksi menneen passini. Pääsin onneksi silti laivaan, ja toivoin, että laivasta tullessa ei olisi pistotarkastusta, joita Travemundessa silloin tällöin tehdään. Lisäksi unohdin vaivalla tekemäni eväät kodin jääkaappiin.
Pakatessa tuli vähän kiire. Olin luvannut ottaa meidän molempien pyörät mukaan, ja siinä meinasi tulla vähän häslinki. Sain ne kuitenkin kyytiin.
Finnlinesin check-in Vuosaaren satamassa.
Olen havainnut sen, että jos liikeellä on pariskunta, mies on aina se, joka ajaa auton laivaan.
Finnlinesin matka Itämeren yli kestää puolitoista päivää. Majoituin yhteishytissä, jossa oli kolme muutakin yksinautoilevaa naista. Yksi oli matkalla Italiaan, yksi Saksaan. Hekin naureskelivat sitä, että yksin autoileva ulkomaalainen nainen herättää edelleen Euroopassa ihmetystä.
Laivalla on aika vähän mitään tekemistä. Internet on maksullinen, mutta kuntosali sekä saunat ilmaisia. Buffet-paketti on kallis, mutta ruoka on todella hyvää, ja gluteenittomia ja vegaaneja vaihtoehtoja oli paljon.
Kesäinen Itämeri oli tyyni ja kaunis.
Tässä kuvassa näkyy matkan eteneminen molempiin suuntiin. Suomesta lähtö on klo 17 illalla, Saksan päässä keskellä yötä (olisiko ollut n. klo 2).
Saksassa huokaisin helpotuksesta, kun satamassa ei ollut passintarkastusta. Iltakymmenen aikaan pääsin ulos laivasta ja lähdin ajelemaan kohti Tsekkiä. Ajomatkaa oli Googlen mukaan noin viisi tuntia. Kello oli jo yli yhdentoista illalla, kun pääsin liittymään varsinaiselle isolle Berliinin ohi menevälle motarille, mutta päätin, että ajaisin siihen asti, kun alkaisi väsyttää. Saksan moottoriteillä on todella paljon miellyttävämpää ajaa öisin, kun ei ole paljoa muuta liikennettä – varsinkin, jos auto ei ole aivan viimeisintä huutoa eikä kiihdy ohitukseen saksalaisten audien ja bemareiden tapaan. Kun ajan yksin, kuuntelen harvoin musiikkia. Joko mietiskelen asioita tai sitten kuuntelen äänikirjoja Bookbeat-sovelluksen kautta. Autoni on sen verran vanhaa vuosikertaa, että siinä ei ole usb-liitäntää, mutta minulla on autossa irrallinen bluetooth-kaiutin, jonka avulla puhelimen äänen hyvin kuuluviin.
Saapumassa Travemundeen auringon laskiessa.
Ajamassa ulos satamasta Travemundessa.
Saksan motarit ovat hyvässä kunnossa, mutta bensiksiä on harvassa. Kannattaa siis ottaa tankkausvälit aika lailla varman päälle, ettei käy kopelösti. Minulta meinaa tämä usein Saksassa unohtua. Tällä kertaa jouduin itse asiassa kääntymään moottoritieltä takaisin edelliseen liittymään, koska tankissa oli enää vajaa kaksi litraa. Ja mikäli ajat Berliinistä Dresdeniin vievää motaria, muista seurata Berliinin ohitustiellä myös maisemia vasemmalla (liikennettä vaarantamatta!), siellä voit nimittäin nähdä ikonisen tv-tornin.
Puoli kolmen aikaan jossain Berliinin ja Dresdenin välillä minua alkoi väsyttää, ja kurvasin ensimmäiselle vastaantulevalle rekkaparkille autobaanan varteen. Parkkeerasin mitsun täysperävaunullisten rekkojen keskelle, joiden kuskit nukkuivat yöuniaan korkealla ohjaamokopeissa. Oikaisin minäkin kuskin istuimen ja heitin huovan päälle. Hyvää yötä!
Pari tuntia sikeästi nukuttuani heräsin siihen, että päivä alkoi sarastaa. Kroppani virkosi nopeasti, koska kesältä ei onneksi ollut kerääntynyt univelkaa. Päätin jatkaa matkaa. Aurinko nousi kauniisti kukkuloiden ylle, kun kiidin Mitsulla Dresdenistä kohti Tsekin rajaa. Perillä Usti Nad Labemissa olin aamukuuden aikaan. Yritin soittaa edellisenä iltana kaupunkiin tulleelle Valtterille, joka oli tietysti unohtanut laittaa minulle hotellinsa osoitteen. Hänellä oli puhelin äänettömällä, joten parkkeerasin mitsun kaupungin sivukujalle ja otin uudet torkut. Tätä varten kannattaa autossa ehdottomasti olla tyyny sekä viltti!
Auringonnousun aikaan Saksan ja Tsekin rajan paikkeilla.
Torkut autossa onnistuu kätevästi, jos on viltti ja tyyny mukana.
Tsekistä Puolaan – hyvät tiet ja miellyttävä ajokulttuuri
(Kävimme tässä välissä viikon pyöräretkellä Valtterin kanssa, mistä voit lukea erikseen jutun täältä).
Palattuamme pyöräreissulta minä jatkoin Mitsun kanssa matkaa Tsekkiin ja Valtteri pyöränsä kanssa edelleen Saksaan. Pakkasin siis Usti Nad Labemissa oman pyöräni takaisin autoon ja tein sinne tilaa Sashalle ja Lauralle, jotka noukkisin Prahan lentokentältä.
Palaamassa viikon pyöräretkeltä. Mitsu on siinä paikalla, missä se oli koko viikon ihan vain katuparkissa. Alue oli suht rauhallisen oloinen, Usti Nad Labemin kukkuloilla, majatalon vieressä.
Matkaa Usti Nad Labemista Prahan lentokentälle ei pitänyt olla kovinkaan pitkälti, mutta menin taas seuraamaan Googlen ”suorin reitti” ohjeistusta, joka vei minut maaseudun pikkuteille motarin sijaan. No, tulipahan nähtyä niitäkin seutuja!
En juo koskaan muuten energiajuomia, mutta ne kuuluu jotenkin autoiluun, ja pitävät aistit virkeänä liikenteessä.
Prahan lentokentältä poimin Sashan ja Lauran. Täsmäys osui hyvin, Laura oli tullut bussilla Alpeilta ja Sasha lentäen Suomesta, ja lentokentän pikaparkissa aivan terminaalin edessä oli hyvin tilaa. Voit lukea Puolan kiipeilyreissusta erikseen täältä. En selosta kiipeilyreissumme vaiheita siis tässä enempää.
Tsekin tiet sen sijaan yllättivät hyvällä kunnollaan. Olen ollut autolla Tsekissä reissussa viimeksi vuonna 2011, ja teiden kunto oli parantunut merkittävästi. Ajokulttuuri oli niin ikään järkevä, eikä edes Prahan ulosmenoliikenne aiheuttanut harmaita hiuksia.
Rajanylitys Puolaan kohti Jelenia Goraa sujui rauhallisesti metsäisten kukkuloiden läpi. Ajoimme öisen Jelenia Goran kaupungin läpi, jossa ei luonnollisestikaan ollut liikenettä. Parin päivän kuluttua, kun jatkoimme matkaa kohti Krakovaa, pääsi myös Puola yllättämään liikenteessä tapahtuneella muutoksellaan. Vuonna 2011 Puolan tiet olivat karmivassa kunnossa, täynnä vaarallisia potholeja, joihin vanhat rekat törmäilivät tuon tuosta. Nyt, ainakin kaikki tiet, sekä motarit että pienemmät, tuntuivat olevan aivan viimeisimmässä tikissä ja sileitä kuin mitkä.
Ystävät kyytiin.
Olin juuri vuorokausi aiemmin sairastanut Tsekissä pyöräreissumme viimeisenä päivänä kovan ruokamyrkytyksen, joten en suostunut hetkeen aterioimaan muualla kuin mäkkärissä. Ja niitä nyt muutenkin on aika kätevästi teiden varsilla.
Random parakkimajoitus puolalaisella leirintäalueella. Se oli ainoa, joka oli yöllä enää auki.
Krakovan lähellä kiipeilyalueen telttaleirissä. Minulla oli edelleen oma pyöräni mukana matkassa, ja se pilkottaakin takakontista, Valtteri sentään oli jatkanut omallaan matkaa. Mutta mahduimme silti ihan hyvin kyytiin.
Krakovasta jatkoimme matkaa edelleen Varsovaan (siistiä motaria), ja sieltä edelleen kohti Liettuaa (siistiä motaria). Muutama kymmenen kilometriä ennen rajaa tuo moottoritie loppui, mutta rajan ylittävä tie, eli se mistä Via Baltica varsinaisesti alkaa, oli hyvässä kunnossa, toisin kuin mitä muistin aiemmista kokemuksistani.
Yövyimme Puolassa Bialystokissa, joka oli yllättävän viihtyisä kaupunki. Löysimme hyvän ja edullisen spa-hotellin, Villa Pastelin, jossa oli kolme erilaista saunaa sekä oma suolahuone. Tämä on ehdottomasti hyvä vaihtoehto, jos on tarve yöpyä noilla seuduilla.
Autoilukokemus Puolassa oli aivan toista kuin vielä vuonna 2011. Pääväylät Krakovasta Varsovaan ja sieltä edelleen itärajaa kohti olivat kaikki aivan sileää asfalttia. Tietulleja oli paikoin, mutta ne eivät olleet kalliita.
Via Baltica: maltillisia rekkajonoja hyväkuntoisilla teillä
Itse Via Balticassa ei ollut oikeastaan juuri eroa vaikkapa nelostien ajamiseen Suomessa. Rekkaliikenne on raskasta, mikä tekee kaksikaistaisesta tiestä melko hitaan (keskinopeus 80 kilometriä tunnissa). Tiellä olijat tuntuvat kuitenkin pääosin hyväksyneen sen, että holtiton kaahailu ja ohitukset eivät lopulta auta matkantekoa juurikaan, ja suurin osa tiellä liikkujista tuntui ajavan kiltisti jonossa.
Via Balticalla on mielestäni niin ikään tapahtunut iso muutos vuoden 2011 jälkeen, jolloin mielikuvakseni jäivät juuri nuo potholet ja huomattavasti kaoottisempi liikennekulttuuri. Iso vaikutus on myös rekkakannalla, joka tuntuu uusiutuneen lähes täysin: nyt suuri osa rekoista on uusia Scanioita tai muita tunnettuja merkkejä, kun vielä yhdeksän vuotta sitten tiellä kulki kaiken maailman rakkinetta.
Via Baltica tällä kohtaa kaksikaistaisena.
Krakovasta lähtien apukuskin virkaa oli toimittanut Laura, joka oli menossa kyydissäni Riikan. Pysähduimme Riikaa ennen Kaunaksessa, ja koska meillä oli hieman kiire, mutta jalkamme kaipasivat liikuntaa, päätime tehdä sightseeing-kierroksen juosten. Juoksimme noin tunnin lenkin ja näimme Kaunauksen keskustaa kattavasti. Kaunaksessa olen käynyt viimeksi vuonna 2004, kun olin matkalla bussilla Berliinistä Tallinnaan. Sanotaan nyt vaikka näin: kaupunkia ei olisi tunnistanut, jos ei olisi tiennyt olevansa samassa paikassa, sen verran ison harppauksen oli tuo 1990-luvun jäljiltä rapistunut kaupunki tehnyt.
Kaunas on oikein söpö pieni kaupunki. Tunnin juoksukierroksella emme ehtineet ihan nähdä kaikkea, mutta paljon kylläkin!
Olimme pudottaneet seurueestamme Sashan jo Krakovaan, ja Lauran tiputin juoksulenkkimme jälkeen Riikan ulkopuolelle bensikselle, josta hän jatkoi matkaa omille reissuilleen. Siitä eteenpäin jatkoin matkaa jälleen yksin. Yövyin Latvian rivieralla kaunissa Laucin kylässä, majatalossa nimeltä Laucu Akmens.
Latvian rannikko yllätti minut todella positiivisesti, vaikka vietinkin siellä vain yhden illan. Sinne pitää ehdottoamasti palata uudelleen, eihän ajomatkaa Tallinnasta kerry kuin kolme-neljä tuntia!
Reissun viimeisen illan kruunasi helteisen lämmin ilta, kylmä Aperol Spritz latvialaisen majatalon terassilla ja itämeren auringonlasku. Ihan turhaa sitä rivieraa on lähteä tämän kauempaa hakemaan!
Seuraavana aamuna edessä oli viimeinen legi Riikan liepeiltä Tallinnan satamaan. Onneksi olin jättänyt hieman varoaikaa, sillä sekoilin suunnistuksen kanssa Tallinnassa, kun en ollut tajunnut, että uusi D-terminaali onkin aivan eri puolella satamaa kuin vanhat terminaalit. Ehdin kuitenkin ajoissa laivaan! Mutta huom: olin saanut tässä vaiheessa oikean passini kotoa Helsingistä Sashan tuomana. Tallinnan päässä ei nimittäin olisi ollut mitään asiaa laivaan vanhalla passilla. Via Balticalla passeja ei sen sijaan kysytty.
Via Balticalla Riikan ja Tallinnan välillä oli myös maantiepyöräilijöitä.
Tallinnassa meinasi mennä sormi suuhun, kun olin tietävinäni Google Mapsia paremmin, miten satamaan ajetaan. Jouduin siis ajelemaan keskustan läpi pariin otteeseen. Onneksi ei ollut pahasti ruuhkaa.
Erityisen iloinen olin siitä, että vanha kunnon Mitsu selvisi jälleen (kolmannen kerran) urakasta Euroopan maanteillä ja motareilla. Mitä ajamiseen tulee, olin todella positiivisesti yllättynyt siitä millainen muutos oli tapahtunut Itä-Euroopan liikennekulttuurissa sitten vuoden 2011. Via Balticaa tai vaikkapa Tsekkiä ja Puolaa ei kannata sen kummemmin kuumotella roadtrip-kohteena, päinvastoin. Sileät asfaltit odottavat siellä kulkijaansa!
Pipo silmillä 