Kaipaan seikkailulle! Muistoja käydyiltä huipuilta

Olin alkuviikon flunssassa. Juuri sellaisessa ärsyttävässä, että on vähän kuumetta ja aivot seis, mutta ei kuitenkaan niin seis, että voisi vain nukkua.

Päädyin katsomaan Huippujengi -sarjan koko tuotantokauden yhteen pötköön. Jomottava päänsärky ja kurkkukipu sopivat hyvin tunnelmaan, kun seurasin sohvalta vuoristotaudissa puuskuttavia kisaajia.

Ja samalla se iski: on päästävä johonkin seikkailulle! Vuorten keskelle, jäätiköiden ääreen, heräämään kirpeään vuoristoaamuun, nauramaan telttaan likaisissa hiuksissa ja merinokalsareissa. Sinne minne puhelinverkko ei ulotu ja missä elämä on vain yksi hetki kerrallaan.

Aamukahvilla Mt. Kenyan basecampissa viisi vuotta sitten, joulukuussa 2012.

Matkalla alas Kebnekaiselta elokuussa 2011.

Lapsena yksi toiveammattini oli ”tiedenaisen”, astronautin ja merikapteenin lisäksi vuorikiipeilijä. Ei tämä elämä nyt ihan sen mukaan mennyt, mutta ajauduin silti flunssasohvallani miettimään kaikkia huippuja, joissa olen käynyt omin voimin kiiveten.

Lista on kovin vaatimaton. Mutta sepä se onkin tämän lajin juju: niin kauan kun ei tähtää maailman kärkeen, kisassa on vastassa ainoastaan sinä itse. En ollut nuorempana mikään kestävyysurheilija, vaan rakastin lähinnä akrobaattisia temppuja ja kirjojen lukemista. Lähdin nuorena aikuisena aikamoiselta takamatkalta kaikkiin nykyisiin lajeihini, kun viimein hiffasin, mistä oikeasti pidän ja mitä ne kestävyyskunnolta vaativat. Edelleen juoksukuntoni on keskinkertainen – elämässä on niin paljon kaikkea muuta tähdellisempää, kuten valokuvaus, viini, laskeminen tai retkeily, etten malta priorisoida  perustreeniä riittävän korkealle kalenterissa.

Mutta juuri siksi erikokoiset huiput ovat niin mahtavia tavoitteita kuntoon katsomatta. Ne antavat motivaatiota treenaamiseen, tilaisuuden nostaa omaa rimaa vähän korkeammalle. Ja juuri siksi huipun, niin matalan kuin korkeankin saavuttaminen on minulle aina saavutus, joka tuntuu hetken aikaa makealta kuin minttukaakao kermavaahdolla.

Mt. Kenyan huipulla (Point Lenana).

Huippuja aikajärjestyksessä

(Poimin tähän ne, jotka ovat yksittäisinä huippuina merkanneet minulle jotain – laskuhommissa esimerkiksi Norjassa ja Alpeilla on tullut käytyä useassa topissa, mutta niissä ei tunnu oikein olevan samanlaista latausta)

Sokosti, 718m – 2007

Sokosti ei ole maailman mittakaavassa korkea, mutta se on Itä-Lapin korkein huippu. Sen jykevä profiili näkyy monesta suunnasta Urho Kekkosen kansallispuistossa, ja erityisen mystiseksi tunturin tekee se, että Luirojärven takana kohoava huippu on usein pilviverhon peitossa. Korkeuseroa alhaalta huipulle on noin 430 metriä.

Hassu anekdootti, että tämä on listan huipuista ainoa, joka on ottanut kaksi yritystä, ensimmäinen vuonna 2003, kun myrsky oli sellainen, ettei ylhäällä olisi pysynyt ihminen pystyssä.

Helin kanssa Itä-Lapin huipulla. Reissu on niin vanha, että siitä ei ole edes juttua olemassa. Oon siis kuvassa 23-vuotias! Tuona syksynä myös Facebook rantautui Suomeen.

Skala, Mt.Olympus, 2880m – 2007

Kreikan roadtripin oiva päätös. Huiputuspäivä oli rankka, sillä kiipesimme parkkipaikalta suoraan huipulle (1800 vertikaalimetriä 25-30 asteen helteessä), mutta se kannatti. Yövyimme vuoristomajassa alastulomatkalla.

Lähdin tänne reissulle heti edellisen Sokostin reissun jälkeen. Skala on Olympuksen toiseksi korkein huippu – korkeimmalle eli Mytikakselle (2917m) emme viitsineet lähteä ilman varmistusta, sillä lukemamme mukaan ihmisiä tippuu vuorelta säännöllisesti, sillä loppureitti on ehkä noin 3-greidiä.  Juttu reissusta täällä.

Kebnekaise Sydtoppen, 2097m – 2011

Kiipesimme Kebnen Sydtoppenille viikon vaelluksen päätteeksi. Aloitimme reissun aivan Norjan rajan tuntumasta Riksgränsenistä ja kiertelimme Stuor Kärpelin, Vistavaggen laakson ja Nallon kautta Kebnelle. Pari edellistä päivää vaelluksella oli satanut ja Ruotsin korkein huippu oli ollut tukevasti pilvessä. Huiputuspäivänä meitä hemmoteltiin: keli osui aivan nappiin.

Mut noi aurinkolasit, voi apua. Kebnekaisen huipulla elokuussa 2011.

Point Lenana, Mt.Kenya, 4985m – 2012

Elämäni reissu, voi herranjestas sentään. Varasimme oppaan reitille sokkona netistä, lensimme jostain syystä kuitenkin Mombasaan ja aloitimme reissun afrikkalaisella moottoritiellä yöbussissa – sitä seurasi vuoristotauti, mutaan juuttunut safariauto (onneksi paikalliset masai-kylän asukkaat auttoivat pois), tulvaan hukkunut juna, tulipalo rautatieasemalla sekä Nairobin pimeät taksit, öiset kadut ja kapakat. Mutta kaiken kaikkiaan aivan huikea kokemus, jota en vaihtaisi pois mistään hinnasta. Lisää voi lukea täältä (Mt. Kenya) ja täältä (Kenian muut seikkailut).

Point Lenana on Mt. Kenyan kolmanneksi korkein huippu ja ainoa jolle voi mennä ilman kiipeilyvälineitä, vaikka ainakin talvella 2012 jääraudat olisivat olleet ihan pop.

Vuoinestjåkka, 1952m – 2014

Jo etukäteen sovimme, että Sarekin vaelluksella pidämme yhden ”välipäivän” ja käymme kiipeämässä jollekin alueen huipuista. Aikataulun ja kelin puitteissa parhaaksi vaihtoehdoksi osoittautui Vuoinestjåkka. Se ei ole osa Sarekin massiivia, mutta hyvällä kelillä sieltä on sinne kuulemma hyvät näkymät. Sarektjåkka puolestaan on Ruotsin toiseksi korkein huippu, 2089 metriä.

Harmi kyllä, juuri ennen kuin ehdimme huipulle pilvet peittivät vuoren ja maisemat Sarekin suuntaan jäivät näkemättä.

Saana, 1029m – 2016

Aina siitä lähtien, kun kuudesluokan leirikoulubussilla ajoimme Saanan ohi, olen halunnut kiivetä sinne. Aina on kuitenkin ollut niin kiire, ettei siinä kohtaa ole malttanut pysähtyä. Viimein sapattivuonna löytyi sopiva hetki sen huipulle kiipeämiseen. Jutusta voi lukea täältä.

Saanalla keväällä 2016. Kuten kirjoitin silloin blogiin, ajattelin 12-vuotiaana, etten ikinä olisi niin vahva, että jaksan kiivetä Saanalle.

Vuoden 2013 jälkeen monet huipuista on valloitettu sukset (tai oikeastaan splitin puolikkaat) jalassa, kuten Salzachgaier (2469m) Salzburgin ja Tirolin välissä Itävallassa ja Fugledalsfjellet (1686m) Lyngenissä Norjassa, jossa skinnasimme huipulle aivan vuonon rannalta, niin kuin Norjassa yleensä. Suksien kanssa huipun saavuttaminen on kuitenkin erilaista, se on vain ”kiva lisä” ja hyvä syy ottaa huikka toppijallusta, sillä edessä siintävä lasku on usein päivän kohokohta. Kun on liikenteessä jalan, itse huippu on aina reissun kohokohta.

Fugledalsfjelletille kiivetessä pilvet rynnivät mereltä päin ja mietimme, joudummekohan laskemaan nousujälkeä pitkin alas sinkissä. Kuinka ollakaan, juuri ennen huippua taivas aukeni ja pääsimme losottelemaan tuon 1600 metriä alas vuonon rantaan. Huipullakaan emme kehdanneet olla kovin pitkään, sillä pelkäsimme sääikkunan menevän ohi.

Ajatus oli, että olisimme kesällä 2016 Mongolian Altain vaelluksella käyneet huiputtamassa Türgenin (4029m) tai Kharkhiraan (4040m), mutta pelkkä vaellus osoittautui jo sen verran rankaksi, että päätimme jättää sen väliin. Olisihan se ollut hienoa, mutta voi olla että vastaan olisi joka tapauksessa tullut sellaisia esteitä, että huipulle ei olisi ollut asiaa meidän varusteillamme.

Leiripaikka ja maisemat Türgenille päin Altai-vuorilla Mongoliassa.

Moni ehkä miettii, miksi ihmeessä minä kiipeilen näitä tällaisia vuoria, joille ei oikeastaan edes tarvitse kiivetä, sen kun kävelee. Se onkin todella hyvä kysymys. Suurin syy on se, ettei minulla ole ollut tässä vuosien aikana oikein kaveria tai porukkaa, jonka kanssa lähtisin opettelemaan vuorikiipeilytaitoja. Puolisoni ei ymmärrä, miksi ihmeessä huipuille pitäisi kiivetä ilman lumilautaa (mikä on ihan hyvä kysymys sekin) ja toisaalta tiedostan itse, että minusta ei myöskään olisi jättämään kaikkia muita ihania juttuja vain sen tähden, että voisin vuorikiipeillä – sillä se on laji, johon kuluvat helposti kaikki loma-ajat. Kävin kyllä joskus 12 vuotta sitten opiskeluaikoina Laskuvarjojääkärikillan jäätikkökurssin, mutta homma kaatui heti siihen, että olisi pitänyt lähteä kesällä jatkokurssille, ja mulla oli jotain aivan muita suunnitelmia. Sillä tiellä ollaan edelleen!

Nallo-huippu Kebnekaisen lähellä Ruotsin Lapissa. Se on monien tunteman Hillbergin telttamallin nimi ja tarkoittaa suomeksi tunturikettua eli naalia.

Seuraa Instagramissa: @piposilmilla

Seuraa Facebookissa: Pipo silmillä

Voit myös tilata blogijutut sähköpostiin! (Puhelimalla artikkelin lopussa ja tietsikalla oikealta valikosta).

Jos haluat lukea lisää kiipeilystä, tsekkaa nämä blogit:

Vuorenvarma: Anna tekee matkaa Everestille

Lifedream: Hannan tavoitteena on Mt. Blanc

Revontulia: Liisa kirjoittaa kiipeilymatkoistaan ympäri maailmaa