Vaellus

Olisinpa tiennyt, että on ok olla vähän keskeneräinen

Olisinpa tiennyt, että lapsena hitaasti eteenpäin vetelehtivät tunnit ja päivät alkavat pian vilistä silmissä kuin hedelmäpelin ruudut. Olisinpa osannut nauttia vielä enemmän niistä hetkistä, kun aika tuntui loputtomalta ja viikko tuntui kestävän ikuisuuden.

Olisinpa tiennyt, että analogisen ajan pihapelit, nelikset, keinikset ja kirkonrotat olivat sellaista aikaa, jonka työ, älypuhelimet, sosiaalinen media ja internet tulisivat pian nielaisemaan pohjattomaan kitaansa.

Olisinpa ymmärtänyt enemmän eri ruoka-aineista, niiden merkityksestä jaksamiseen ja hyvinvointiin. Sen minkä nykyajan lapset ja nuoret ovat menettäneet kiireettömyydeessä ja läsnäolossa, he ovat saaneet kasvavana tiedon määränä. 80-Luvun suomalaisesta vilja- ja maitopohjaisesta ravintoympyrästä on tultu aika pitkä matka.

Olisinpa tiennyt, että sukkahousuja ei ole pakko käyttää jos ei tahdo.

Olisinpa uskaltanut aloittaa kiipeilyn jo lapsena. Kokeilin sitä muutamia kertoja, mutta olin niin ujo, etten uskaltanut mennä yksin harjoituksiin (tämä koski kyllä montaa muutakin lajia). Luulen, että kaikkiin muihin lajeihin olisin lopulta kyllästynyt, mutta kiipeily olisi voinut viedä mennessään.

Olisinpa tiennyt, että ihan koko ajan ei tarvitse ahkeroida ja että minulla on velvollisuuksia myös itseäni kohtaan. Edellisiltä sukupolvilta olen perinyt mallin, jossa varsinaista lepoa – tyhjiä hetkiä, laiskoja aamu- tai iltapäiviä – ei oikeastaan ollut. Sekin varmaan perua sodanjälkeisestä jälleenrakennuksen kulttuurista. Silloin ajateltiin, että tehdään nyt hommia ja levätään joskus myöhemmin; viikkojen, vuosien tai vuosikymmenien päästä. Olen kuitenkin sen verran impulsiivinen ja samalla introvertti persoona, että tarvitsen arkeeni eritempoisia toisiaan seuraavia jaksoja. Innostun helposti asioista ja saatan tehdävaikka muutamankin viikon täysillä kaikkea mahdollista, mutta sen jälkeen minun on varattava kalenteriin hetkiä, jolloin olen yksin enkä tee mitään. Ja mikä tärkeintä, niistä tyhjistä hetkistä ei saa tuntea huonoa omaatuntoa, vaikka tiskit olisivatkin korjaamatta ja sukulaisten luona vierailematta. Vaikka ei olisi vielä valmista.

Olisinpa ymmärtänyt satsata enemmän asioihin, joita rakastin. Olisinpa uskaltanut hankkia kunnon valokuvausvälineet jo nuorempana, kun en vielä ollut loputtoman kriittinen omia tuotoksiani kohtaan. Olisinpa tiennyt, että asioihin on ihan ok heittäytyä, vaikka olisi vasta aloittelija. On ihan ok olla keskeneräinen.

Olisinpa tiennyt, miten paljon pidän yksin olemisesta, erämaista ja vuorista. Tai tiesinhän minä, mutta en osannut priorisoida niitä. Arkipäiväisemmät asiat ajoivat ohitse. Oli helppo mennä kaveriporukan mukana, pyöriä kaupungilla, notkua porttikongeissa, yrittää alaikäisenä baariin. Ei siinäkään mitään vikaa ollut, ja muistot ovat jo vuosia sitten kultaantuneet. Mutta aina välillä mietin, että en tainnut oikein uskaltaa kuunnella itseäni.

#olisinpatiennyt

Lyngen 2018

Minä valokuvaamassa revontulia. Kuva: Sampsa Sulonen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s