Niin se vain osui meikäläisenkin kohdalle. Ensimmäistä kertaa polkujuoksukisoissa jouduin käytännössä keskeyttämään, kun tajusin Bodom Traililla että en ole vielä kunnossa flunssan jälkeen. Olin toki jo uumoillut sitä etukäteen, koska yskin edelleen lähes tauotta eikä henki tahdo kulkea kunnolla. Se ei estä matalan sykkeen tekemistä, kuten skinnailua, kiipeilyä ja rauhallista pyöräilyä, mutta poluilla on vaikea mennä hissukseen.
Tarkoituksena oli alunperin mennä koko matka, eli 21 kilsaa, mutta jo neljän kilometrin jälkeen tiesin, että mun ei missään nimessä kannata juosta kuin lyhyempi reitti, 12 kilometriä – jos sitäkään. Yskä vaan ei anna periksi. No, toivottavasti se tästä säikähti!
Keskeyttämisen sijaan päätin vain hölkätä iisisti 12 kilsan maaliin letkassa, koska sieltä olisi joka tapauksessa pitänyt kävellä pois. Tiedättekö muuten, mikä on vielä vaikeempaa, kuin juosta juoksukisa niin kovaa kuin koneesta lähtee? No olla tekemättä sitä, kun on vielä radalla mukana. Oon iloinen, että mulla oli tänään siihen kanttia.
Voisi melkein sanoa, että tämä oli opettavaisin urheilutapahtuma koskaan. Vaikka jouksutasoni ei ole kova, kun ei muilta lajeilta jää aikaa kilometreille, niin tykkään noissa tapahtumissa antaa ihan kaikkeni ja vaikka sitten oksentaa maalissa jos tarvis. Nyt tiesin, että en voi antaa itseni tehdä sitä, koska muuten en parane koskaan. Mutta ehdinpä pohtia matkalla monenlaista.
Kuten sitä, että tykkään polkujuoksutapahtumissa erityisesti seuraavista jutuista:
1. Kutkuttava jännitys maalialueella. Valmistelut, vaatetuksen valitseminen, repun pakkaus ja erityisesti tapahtumapäivän aamiainen on ihan vihoviimeistä hommaa, mutta maalialueella ne päätökset on jo tehty, ja kaikki mitä on tehtävissä tapahtuu sitten polun varrella, siinä ja nyt. Toki oikeestihan, jos tätä tekisi päälajina, kisat voitetaan harjoittelukauden aikana, mutta harrastajana mulle on siisteintä nuo itse tapahtumat, kun on syy ja motivaatio ottaa ihan kaikki irti mikä lähtee oli lähtötilanne mikä tahansa.
Bodom Trailin kisakeskus.
2. Se, että polkujuoksureitti on merkitty. Jos juoksee yksin vaikka kelloon tallennetun reitin kanssa, on sitä pakko vilkuilla varsinkin etelän metsissä ihan koko ajan, kun polkuja menee ristiin rastiin. Usein tapahtumissa on myös joku selkä kirittämässä. Siinä voi mennä ihan nollat taulussa.
Tässä vielä ennen starttia.
3. Tapahtumakeskuksen meininki. On kuulutuksia, hälinää, urheilevia ihmisiä joka puolella, usein tuttuja, joiden kanssa on mukava jutella reitistä joko ennen tai jälkeen juoksun. Se tapahtuma yhdistää siinä hetkessä. Startin jälkeen juoksijoille toivotetaan aina ”hyvää matkaa” – ihan kuin oltaisiin lähdössä pidemmällekin seikkailulle!
Maalin jälkeen.
4. Hyvä keino päästä kokeilemaan urheilukilpailun tunnelmaa. Koska olen jokapaikan höylä, joka tekee vähän kaikkea (ja oon aina ollut), en oo koskaan ollut missään lajisssa hyvä (monissa keskinkertainen) enkä kilpaillut sen takia missään oikeasti. Polkujuoksutapahtumissa pääsee matalammakin tasolla mukaan kisafiilikseen ja osalliseksi sellaisesta, joka yleensä on tarkoitettu vaan lajien huipuille.
Näillä pärjää pitkälle. Polkujuoksussa on hyvä olla sellaiset kengät, joista vesi juoksee läpi (eikä siellä ole kauheasti fyllinkiä jotka imee vettä). Juoksureppu, johon saa mukaan juomat, koska metsiin on vaikea järkätä juomapisteitä. Kuvassa mun uudet Merrellit, mallia All Out Crush 2, jotka on ihan priimaa näihin hommiin. Camelbakin repuista Circuit on mulle sopiva, koska mulla on kapea yläkroppa ja siinä saa sivuremmeistä kiristettyä sen tarpeeksi tiukalle.
5. Saa luvan kanssa hyppiä mutalätäköissä. Uskon, että meissä jokaisessa elää se pieni lapsi, jota aina kiellettiin lapsena hyppimästä mutalätäköissä. Erityisesti alkukesän tapahtumat on mutajuoksun taivas, ja siellä on hyvä syy molskia suoraan läpi suonsilmistä. Kengät kastuu joka tapauksessa, joten usein viimeistään puolenvälin jälkeen lopetan yrityksetkin kiertää lätäköt.
Mutajuoksun jälkeen.
Näissä tunnelmissa kohti seuraavia tapahtumia! Harmi kyllä näyttää siltä, että mun on pakko koittaa vaihtaa Karhunkierroksen matkaa vielä lyhyemmäksi (pahimmassa tapauksessa peruuttaa se), koska tän päivän perusteella en uskalla lähteä juoksulenkille ainakaan viikkoon tai kahteen, ja nollatreenillä ei kyllä oo mitään järkeä lähteä lumihankeen ultrailemaan.
Nyt mä pakkaan reppuun riippumaton, makuupussin ja kiipeilykamat ja lähden kohti Kotkaa korkkaamaan ulkokiikkukauden! Jännittää vähän sekin, että miten se laji taas menee!
Pipo silmillä 