Kävin reilu kuukausi sitten Kiipeilyurheilijoiden järjestämän putoamiskurssin (se ei ollut virallinen nimi, mutta kuvaa käytäntöä hyvin). Harjoittelimme Salmisaaressa kolme tuntia lähes pelkästään putoamista eri korkeuksista eri tavoin.
Kurssin alussa käytiin läpi kipukohtia eli tärkeimpiä syitä, miksi oli kurssille tullut. Minulla suurimmat pelot liittyvät varmistamiseen, eivät itse kiipeämiseen. Aloitin liidausurani vuonna 2015 Laosissa, jossa varmistin lähinnä isokokoisia mieskiipeilijöitä. Seinään tai ensimmäiseen jatkoon paiskautuminen oli lähes päivittäistä. Yritin pysyä vauhdissa mukana.
Laosin jälkeen kului pitkä aika, ennen kuin pääsin taas kiipeämään. Tatsi oli unohtunut, mutta kolarit tuoreessa muistissa. Mikä pahinta, olin oppinut saksalaisilta aivan eri menetelmät, kuin mitä Suomessa käytetään.
Liidauksen preppauskurssilla putoamisia enemmän pelkäsin ohjaajaa. Olin hermostunut, koska pelkäsin, että teen taas (lähes joka kerta kun käyn kiipeilemässä, joku huomauttaa minulle että teen jotain väärin) jotakin väärin ja minulta viedään pian koko kiipeilykortti.
Olin siis hermostunut, mikä aiheutti sen, että sähläsin kahta kauheammin. Muut kurssilaiset pitivät minua varmasti aivan epäkelpona kiipeilijänä. Totuus on, että vaikka tämä tapahtui jo kuukausi sitten, vasta nyt pystyn kirjoittamaan siitä, koska mieleni tekee edelleen vajota maan alle, kun vain ajattelenkin asiaa.
Mutta onneksi kurssin vetäjällä Oskari Skyttällä oli hyvin silmää meikäläisen hermoilulle. (Eikä hän ottanut liidikorttiani hyllylle). Hän selitti eroja, jota keskieurooppalaisissa menetelmissä on suomalaisiin nähden ja antoi hyviä vinkkejä, jolla sain rauhoitettua omaa varmistamistani. Itse putoamiset menivät ihan mukavasti, vaikkei otteen irroittaminen toisen käskystä kesken moovin varmasti ole kenenkään lempipuuhaa.
Kohti Espanjan Siuranaa
Syy miksi menin kurssille, ja miksi olemme treenanneet ystäväni Sashan kanssa viime aikoina paljon, on kesäkuun alkuun tällätty Espanjan reissu. Siellä ilma on kuumempi, kalliot korkeampia, pultit harvemmassa ja viini halvempaa. Vaikka liidi-6a:t sujuvat sisällä jo hyvin, voi Siuranassa laskea tasoa monella pykällä alaspäin.
Tämä vuoksi kiirehdimme avaamaan ulkokiipeilykauden jo tovi sitten. Se on aina yhtä kamalaa. Vaikka olen kiivennyt koko talven, kaikki kehitys tuntuu keväällä sulavan lumien mukana ojaan. Ankkurien ja topitusten tekemiseen kuluu ikuisuus. Jalat eivät pidä enkä osaa lukea reittejä.
Aloitin tämän vuoden ulkokiipeilyt Rollaraiden Rullaportaista (5), mitä inhoan. Se on ärsyttävä reitti, jossa roikun vuodesta toiseen jalat pitkänä ja hilaan itseäni ylöspäin. Tyylipisteitä ei ropissut myöskään helpoissa kulmacrageissa. Ainoastaan viimeinen reitti, Crying Finn tuntui jollain tapaa järkevältä.
Mitenkäs tämä homma nyt taas menikään?
Miten kuten.
Olemme Sashan kanssa erikoistuneet köysien solmuttamiseen.
Kelissä ei ollut valittamista! Ensimmäinen päivä teepaidassa ja siltikin meinasi tulla kuuma. Sen jälkeen satoikin sitten satanut pari viikkoa räntää.
Varusteyhteistyössä: Merrell, Mons Royale, Petzl
Pipo silmillä 