Blogin perustamisessa yksi suurin minua harmittanut asia on se, että tein sen liian myöhään. Niin paljon tarinoita on jäänyt kertomatta aiemmilta vuosilta! Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikö?
Intiaa voi joko inhota tai rakastaa. Minä rakastuin tähän mielettömyyksien maahan heti ensikohtaamisella.
Reissasin Intiassa vuonna 2005 vajaat kuusi viikkoa, kainalossa paksu Lonely Planet sekä Intian rautateiden aikataulu, joka painoi enemmän kuin tietosanakirja. Puhelin oli mukana, mutta se oli suljettu ja survottu repun pikkutaskuun. Wifiä ei tainnut olla vielä keksitty, ainakaan siellä päin maailmaa.
Kun nyt jälkeen päin miettii, muistot tuolta ajalta tuntuvat olevan jokin aivan toinen maailma. Mutta matkakertomuksien perusteella Intia on edelleen Intia; älytön, ihana, välillä aivan kamala, mieletön maa, jossa asuu käsittämätön määrä ihmisiä. Äärimmäistä köyhyyttä, multimiljonöörejä, täydellistä välinpitämättömyyttä, mukaansatempaavaa riemua. Ja ennen kaikkea, pohjaton elämänvimma ja loppumaton yritteliäisyys, jollaista en ole kohdannut missään muualla.
Jos mielesi janoaa unohtumatonta seikkailua, lähde Intiaan. Mutta varo, sillä jos rakastut, se on menoa.
Tässä tunnelmapaloja entisestä maailmasta. Minulla oli tuolloin mukana ainoastaan pieni pokkarikamera, jossa taisi olla huikeat 3,2 megapikseliä.
Olin Intiassa töissä syksyn vuonna 2009 (siitä lisää myöhemmin). Mutta jos teillä on Intiasta matkakohteena jotain kysyttävää, niin koitan vastailla parhaani mukaan.
Sen muistan, että Aeroflotin lentoliput Intiaan maksoivat tuolloin 750 euroa, ja koko viiden viikon muu budjetti oli toiset 700 euroa, pitäen sisällään junat halvimmassa luokassa, asumisen, syömisen ja kaikki aktiviteetit. Se oli opiskelijalle paljon rahaa (jotka oli säästetty tekemällä luentojen jälkeen iltavuoroja Partioaitan Yrjönkadun myymälässä), eikä siitä ollut varaa venyä. Näin jälkikäteen katsottuna aivan kaikki ratkaisut tien päällä eivät saisi äidin hyväksyntää, mutta silloin ei myöskään ollut sosiaalista mediaa, jonka kautta todellisuus olisi välittynyt koti-Suomeen.
Taj Mahal. Muistan, kuinka surrealistinen oloni oli katsellessani tuota kirjoista tuttua näkymää.
Corbett National Park.
Luonnonvarainen Bengalin tiikeri ylittämässä maastotietä.
Ensimmäistä kertaa norsun selässä, jalassa myös ensimmäiset converse-tennarini. Reissasin niiden kanssa melkein viisi vuotta, mutta reilireissun jälkeen vuonna 2008 niistä taisi irrota pohja ja ne lensivät roskikseen.
Ganges-joella Varanasissa.
Ajantan luolat Aurangabadissa.
Joulun vietossa Puducherryssä, jonka nimi vielä silloin oli Pondicherry.
Kävimme Kanyakumarissa, Intian eteläisemmässä kolkassa. Se oli silloin eteläisin paikka, jossa olen käynyt. Sittemmin pääsin päiväntasaajan yli Keniassa vuonna 2012.
Kerala backwaters.
Veneitä Keralassa.
Aurinko laski ennen kuin pääsimme perille.
Kyläläiset kiskovat kalastusveneitä rannalle Varkalassa auringonnousun aikaan.
Varkala.
Koulutyttöjä Kochissa.
Yksi monista, monista junista. Vietimme reissun aikana yhteensä viikon junissa. Yksi niistä oli kerran vuorokauden myöhässä. Onneksi olin ostanut jostain kaupungista neulepuikot ja lankaa, sillä kirjat olivat jo loppu.
Lehmät rannalla Palolemissa, Goalla.
Goa.
Goalla näin ensimmäistä kertaa tämän persikanvärisen, utuisen auringonlaskun Arabianmeren ylle – näky joka tuli sittemmin Mumbaissa asuessani kovin tutuksi.
Ilta-aurinko Mumbain rannalla.
Torilla.
Matkan reitti, yhteensä 5500 kilometriä.
Pipo silmillä 