Vielä jokin vuosi sitten ajattelin, että minulla on parempaakin tekemistä kuin kytätä jossain ojanpenkalla siivekkäitä otuksia, jotka näyttävät kaikki keskenään samalta. Tai hytistä pakkasessa odotellen, että taivaalla näkyisi vihreitä valoja. Rakastin kyllä luonnossa liikkumista – mutta paino oli jälkimmäisellä sanalla.
Mitä sitten tapahtui? Vanhenin ja rauhoituin. Huomasin, että se olin minä, joka laittaa herätyskellon soimaan keskellä yötä ja hiipparoi pihalle kahdessa untuvatakissa tähystämään tähtitaivasta, kun muu autiotupa kuorsaa mukavasti lavereillaan. Kyykin pusikossa kuin edesmennyt rakas isoäitini, ihastellen pieniä yksityiskohtia.
Osasyynä on varmasti Suomen Ladun tunturikuvauskurssi, jolle osallistuin viime syksynä. Kiilopään luokkahuoneessa oli toinen toistaan komeampia teleobjektiivejä ja ennen kaikkea valtava määrä tietämystä, josta oppia ja inspiroitua.
Viikon verran makasin kameran kanssa kanervikossa, kuvasin tunturin eläimiä ja kasveja ja tajusin, miten paljon siellä on yksityiskohtia, joita en ole aiemmin edes huomannut. Ja ne linnut ovat ihan erinäköisiä kuin etelässä!
Pääsiäisen hiihtovaelluksella Urho Kekkosen kansallispuistossa katselin maisemia uudesta vinkkelistä. Jälkiä lumessa, koskessa hypähtelevä pikkulintu (en vieläkään tiedä mikä), tulipunainen kettu. Taivaanranta, joka ei enää huhtikuussa pimene edes keskiyöllä.
Tämä kiiltävätukkinen kettu tuli vastaan, kun lähdimme hiihtelemään Suomunruoktun autiotuvalta kohti Tuiskukurua. Se oli melko kesy, ja autiotuvan vieraskirjassa näkyi siitä muitakin merkintöjä. Repolainen on tainnut löytää tuvan ympäristöstä hyvät apajat.
Tuiskukurussa eteemme ilmestyivät isot, 10-15 sentin mittaiset tuoreet tassun jäljet. Vaaniko ahma meitä jonkin puun takaa? Vai olisiko se sittenkin ilves?
Pian huomasimme, että Tuiskujoen jäillä pyrähteli elegantti lintu. Sen sulkapeite oli kauniin mustavalkoinen, minkä ansiosta se lähes hävisi ympäröivään maisemaan.
Jos joku lintutietäjä tunnistaa linnun, vinkatkaa vaikka kommenttikenttään! Se on eri värinen kuin koskikara, mutta voisiko se silti olla?
Lumipeitteinen joenuoma oli päätähuimaavan kaunis. Joki solisi hiljaa sielläkin, missä sitä ei voinut lumivaipan alta nähdä.
Tuiskujokea seuraillessa aurinko paistoi lämpimästi selän takaa ja lumihiutaleet kimaltelivat hangella. Kylmästä ilmasta huolimatta kevään saattoi kuulla, haistaa ja tuntea.
Toiseksi yöksi palasimme Suomunruoktun autiotuvalle. Kun muut kömpivät makuupusseihinsa, minä jäin odottelemaan hämärän laskeutumista. Hieman ennen puoltayötä laitoin sukset jalkaan ja lähdin hiihtämään kohti pohjoista taivasta. Auringonkajo hehkui edelleen voimakkaana luoteisella taivaalla, kilpaillen häilyvien revontulien kanssa.
Suon keskellä virtasi hiljakseen Suomunlatva, joka näillä main muuttuu Suomujoeksi ja yhtyy lopulta Luttojokeen ennen Raja-Jooseppia. Oli mielenkiintoista huomata, miten erilailla tähtitaivas piirtyy kameralle täällä pohjoisessa. Käytössäni oli sama objektiivi ja kutakuinkin samat asetukset, kuin pari viikkoa aikaisemmin Porkkalanniemessä. Siellä asutuksesta hehkuva keltainen valo sävytti tähtitaivaasta otetut valokuvat keltaliiloiksi, kun pohjoisessa valo on kirkasta, lumesta heijastuvaa sinistä.
Hieman ennen yhtä oli luovutettava. Seuraavana päivänä pitäisi vielä hiihtää, eikä taivaanrannan kajo näyttänyt laisinkaan merkkejä tummumisesta. Kohta aurinko lähtisi jo kipuamaan kohti uutta päivää. Kömmin lämpimään tupaan ja kohta tuhisin minäkin tyytyväisenä untuvapeiton alla.
Pipo silmillä 
Hienoja kuvia! Pohtimasi tirppa taitaa olla koiraspuoleinen pulmunen, veikkaisin. Veikeän näköinen!
TykkääTykkää
Kiitos! Sen kuvia tuossa katselin myöskin, mutta jotenkin ei ihan mätsännyt – mutta onhan meitä ihmisiäkin joka lähtöön 😊
TykkääTykkää
Pulmuselta näyttää.
TykkääTykkää