Vinkit revontuliretkelle Pyhätunturiin

Vannoin, ettei minusta tule koskaan revontuliharrastajaa. Äkkiseltään ei tule mieleen hommaa, joka sopisi huonommin iltauniselle tyypille, jonka varpaat ovat kesälläkin kohmeessa. Toisekseen ajattelin, että hyviä revontulikuvaajia on vaikka kuinka, eikä minulla olisi kekoon kovin paljoa kannettavaa.

Niinpä niin. Minkäs teet, kun valokuvaaminen on niin kivaa? Öiset, lumiset maisemat ovat upeita, ja kamera tuo ainakin itselleni niiden katselemiseen hauskan ulottuvuuden; se antaa syyn valvoa ja kiivetä tunturin huipulle keskellä yötä. Mitä siitä, että näitä kuvaa joku muukin? Itseni takiahan minä tätä teen.

Viime viikonlopun lauantaiaamu valkeni Pyhällä kirkkaana, mutta iltapäivästä tunturi peittyi sumuun. Niin kuin tähän vuodenaikaan yleensä, pimeä laskeutui jo neljän maissa, jonka jälkeen kävimme Miian kanssa vielä Hotelli Pyhätunturin kuntosalilla sekä saunassa, syömässä hotellin uudessa Colorado-ravintolassa sekä loikoilimme hotellihuoneessa.

Pakkanen kiristyi ja illalla mittari näytti jo -16. Parhain aika nähdä revontulia on yleensä myöhään illalla, vaikka niitä periaatteessa voi nähdä milloin vain, kun on pimeää. Ennusteen mukaan näytti kuitenkin siltä, että kovin hiukkasmyrsky sattuisi vasta puolenyön maissa.

Ja ulkonakin oli sumuista. Jaksaisiko sitä ollenkaan lähteä? Pyhätunturin hotelli ja lähestulkoon kaikki majoitukset sijaitsevat tunturin eteläpuolella. Revontulet näkyvät yleensä pohjoisella taivaalla, varsinkin mitä etelämpänä ollaan. Pyhällä se tarkoittaa, että pitää kiivetä lihasvoimin tunturin huipulle nähdäkseen revontulia kunnolla.

Kellon lähestyessä kymmentä tarkistimme vielä huipun kamerakuvista säätilanteen. Alhaalla oli täysin sumuista, mutta kas kummaa: ylhäällä näytti olevan kirkasta. Kysäisin vielä Kiilopäällä revontulikuvauskurssia pitämässä olleelta ystävältäni Sampsa Suloselta, miltä keli näytti parisataa kilometriä pohjoisemapana. Sain viestin, että revontulia näkyi, mutta sielläkin oli pitänyt kiivetä sumuisilta metsämailta ylös tunturiin.

Ei siinä sitten ollut vaihtoehtoa. Pakkasimme päälle kiipeämiseen sopivat vaatteet ja reppuun paljon lämmintä. Valokuvaus on siitä vaikea harrastus, että joutuu olemaan paljon paikoillaan, jolloin tulee helposti kylmä. Olen toivoton palelija, siispä tungin reppuuni kamerakamppeiden lisäksi vielä kokonaisen untuvaparkatakin. Eipä sinne sitten juuri muuta enää mahtunutkaan.

Lähdimme kiipeämään jalan, sillä Miia ei ollut ehtinyt päivittää vielä skinejään uusille suksille. Helpoin tapa kiivetä huipulle olisi varmaankin pitkin huipulle kiertävää huoltotietä. Me päätimme kuitenkin kiivetä suoraan Piste Palander -rinteen vierustaa. Se oli aika jäinen, ja paikoin valuin alas metrikaupalla kun mikään ei pitänyt jäisessä ja jyrkässä rinteen vierustassa. Olisi tarvinnut jäähakkua! Harmi kun Bliss Adventure -tiimin kaverit olivat vielä etelässä, heiltä olisi kenties saanut vuokralle hakun. Team Bliss järjestää myös ohjattuja revontuliretkiä Pyhän maisemissa, joihin kuuluu kamerajalustan laina sekä opastusta kuvaukseen.

Kiipeämiseen hotellilta huipulle kului meiltä vajaaa 40 minuuttia (ks. Suunnon reitti). Kävelimme Pyhä Expressin yläaseman ohi, sillä halusimme pois rinteiden valoista. Olimme ottaneet mukaan myös otsalamput, mutta niitä ei superkuun valossa todellakaan tarvittu.

Kun pääsimme pois keinovalon piiristä, alkoi silmä heti erottaa taivaanrannassa vihreitä loimuja. Pysähdyimme kuvaamaan niitä, ja muutaman minuutin kuluttua taivas lehahti suoraan yläpuolellamme vihreän ja punaisen eri sävyihin. Lieskat tanssivat nopeampaa kuin olen koskaan nähnyt, eikä kamera tehnyt oikeutta näkymille.

Oli käsittämätön fiilis olla yksin tunturin huipulla, keskellä valkoisia hankia. Revontulet tuntuivat olevan niin lähellä, että niitä olisi voinut koskettaa.

Mieletöntä näytöstä kesti noin vartin verran, jonka jälkeen leiskat siirtyivät kauemmas taivaanrantaan. Kävelimme kohti Kultakeron luoteisrinnettä, paikkaan josta näki Isokurun ja kauniit, kuun valossa kylpevät Pyhä-Luoston kansallispuiston tunturit.

Kuvailimme aina välillä leimahtavia revontulia, kuuntelimme hiljaista tunturia ja katselimme maisemia. Yhtäkkiä tajusimme, että olimme olleet huipulla melkein puolitoista tuntia. Jalat alkoivat pikkuhiljaa kylmettyä ja päätimme lähteä takaisinpäin.

Ohitimme paluumatkalla vanhan tuolihissin, jonka jäätyneet istuimet näyttivät todella aavemaisilta kuunvalossa, taustalla vihreät revontulet. Oli vaikea käsittää, että tällaista voi olla – ja että olimme ainoat henkilöt koko Pyhän huipulla sitä todistamassa.

Lopulta raaskimme lähteä, ja kävelimme alas tunturin reunaa. Olimme iloisia siitä, että sinnikkäästi lähdimme kokeilemaan onneamme, vaikka oli riski, ettei ylhäällä näkyisi mitään. Olen tehnyt muutamia revontuliretkiä aiemminkin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun kohdalle osui jättipotti.

Yhteistyössä: Pyhätunturi