Kaikki mitä luulin

Kun lähdin kotoa, luulin tietäväni mitä odottaa. Kun tulin, luulin tietäväni mitä pelätä.

Kolme viikkoa Mumbai tuntui hyökkävään minua kohti. Hajuineen, näkyineen, likaisine hampaattomine taksikuskeineen, kadulle kakkaavine lapsineen. Kaikki näytti rumalta ja tuntui julmalta.

Viime sunnuntaina kadut olivat lakaistu. Mietin, miten puhtailta ne näyttivätkään. Ostin mafiakioskina pitämästäni kojusta vastapuristettua ananasmehua.

Eilen kotiin kulkiessani pysähdyin katukojun kohdalle haistamaan ruoan tuoksua.

Hymyilin Colaban koirille niiden yli loikkiessani. Nauroin yhdessä turistikadun kaupustelijoiden kanssa heidän älyttömille hinnoilleen. Vitsailin kulman pesulapojan kanssa vaatteiden kutistumisesta.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta huomasin tämän kaupungin olevan jotain aivan muuta kuin mitä luulin ja pelkäsin.

Vika on osittain Intian itsensä. Se pakottaa vierailijan sulkeutumaan ja epäilemään. Absoluuttisen köyhyyden maassa rikkailta otetaan se, mikä irti lähtee. Kun päivät kuluvat, huomaa että naapurikuppilan resuinen pitäjä lähtee illalla kotiin taluttaen pientä poikaansa kädestä. Takapihan muurin toisella puolella asustavan köyhän perheen tytär kampaa hiuksiaan takapihalla hymyillen rikkinäiselle peilille.

Kaikki yrittävät jotain. Toimistolta lähtiessäni kävelin köyhän papan ohitse, joka istui kadunkulmassa. Hänellä oli edessään vaaka sekä muutamia kolikoita. Pientä maksua vastaan olisi voinut punnita itsensä.

Mistä tämä elämänvoima kumpuaa? En ymmärrä.

Kun lähden, en luule tietäväni enää mitään.