Kaikki Lyngenissä kävijät tietävät sen. Se on se kuru, joka tuijottelee vuonon toiselta puolelta ajaessa Svensbystä Lyngseidetiin päin. Suoraan meren rannasta ylös, mutkitellen kohti jäisiä huippuja.
Tuijotin sitä minäkin viime vuonna ja mietin, että seuraavana vuonna haluan laskea tuon. En tiennyt, mikä kuru oli naisiaan, mutta se näytti upealta vastarannalta katsottuna. Vasta myöhemmin selasin opaskirjaa ja näin kuvassa kyseisen kurun. Otsikossa luki: The godmother of all couloirs. Taisin olla haaveissani aika kunnianhimoinen, totesin.
En ajatellut asiaa sittemmin. Kunnes tänä vuonna Lyngenissä alkoi jälleen kuumeinen karttojen selaus. Kuru vilahteli vaihtoehdoissa viikon mittaan, mutta luulen, ettei meistä oikein kukaan uskonut, että pääsisimme lopulta sinne saakka. Vuonon rannasta kiemurtelevan rännin suulle on 5 kilometrin kävelymatka rantakivikkoa pitkin, jonka jälkeen alkaa varsinainen kiipeäminen, 1300 korkeusmetriä. Kuru on 45-asteinen, mikä on enemmän kuin mikään offarilasku, jota olen koskaan laskenut.
Kuten edellisessä jutussa kirjoitin, kolusimme viikon aikana Lakselvbuktin alueen huippuja järjestyksessä. Perjantaina huomasimme, että kämppämme läheisistä reiteistä jäljellä oli enää tuo samainen kuru, jota olimme koko viikon kierrelleet kuin katit kuumaa puuroa.
Uusia varusteita mukaan: hakku
Lähtiessämme kohti kurua pakkasin ensimmäistä kertaa mukaan jäähakun. Olen havainnut kokeneiden laskijoiden kantavan sellaisia mukana, mutta itse olen aina ajatellut, että en koskaan päädy sellaisiin paikkoihin, joissa hakkua tosissaan tarvitaan. No, toisin kävi.
Perimmäinen tarkoitus käsittääkseni on, että hakun avulla voi pysäyttää itsensä, jos kaatuu sellaisessa paikassa, että vauhti ei muuten pysähdy. Siihen on erilaisia tekniikoita, joita olin opiskellut havainnekuvista, mutta en koskaan kokeillut maastossa. Laskemamme kuru oli jyrkkä, enkä osannut ylhäällä arvioida, miten hyvin kantit purisivat lumeen. Ne purivat lopulta ihan hyvin, eikä hakkua tarvinnut, mutta se, että se oli kädessä, rauhoitti laskuun lähtiessä fiilistä melko lailla. Vähän niinkuin pikkulapsilla, jotka usein oppivat kävelemään pitäen jotain esinettä kädessään, koska se tuntuu turvallisemmalta.
Lähestyminen oli rankka
Kurun suulle pääseminen vie melkein yhtä kauan, kuin jonkin matalan vuoren huiputtaminen kokonaisuudessaan. Niemeä kiertävä tie päättyy pohjoisen suunnalla 5 kilometriä ennen kurua, ja tuo matka on käveltävä laskukamppeissa pitkin rantakivikkoa. Se oli yllättävän rankkaa, sillä lauta repussa painaa, ja lautakenkien, monoista nyt puhumattakaan, vaellusominaisuudet eivät ole priimaa. Toinen vaihtoehto olisi vuokrata vene, jolla pääsisi aivan kurun rantaan.
Kurun kiipeäminen oli yksitoikkoista. Jyrkkään rinteeseen on hakattava portaat, joita pitkin noustaan ylös. Meillä oli onneksi porukassa mukana Juha, joka hakkasi portaat melkein koko matkalle. Tästä syystä kokemus oli vähän erilainen kuin silloin, jos portaiden tekovuorossa olisi vuoroteltu.
Meillä meni kiipeämiseen meren rannasta ylös asti noin kuusi tuntia. Ensin pari tuntia kurun suulle, jonka jälkeen noin neljä tuntia itse kurussa. Kokonaisuudessaan, lähestymisten kanssa, aikaa kului 10 tuntia.
Upein lasku koskaan
On vaikea kuvailla sanoin laskun fiilistä. Laskuun lähteminen jännitti aika lailla. Tässä yhteydessä pelko on väärä sana, sillä olin tehnyt päätöksen reitille lähtemisestä jo alempana. Silloin pelotti, mutta tarkastelin kurua sekä lunta ja totesin, että pääsen täältä kyllä alas. Yksi omien go / no go -päätösteni takana olevista kriteereistä on aina se, että kysyn rehellisesti itseltäni, ”osaanko laskea tämän kaatumatta”. Jos vastaus on kyllä, voin jatkaa. Se ei toki tarkoita, ettenkö voisi kaatua, sillä kaikilla voi käydä huono tuuri. Mutta tällaisissa paikoissa lähtökohdan on oltava se, että ei kaadu. Ja siihen on itse uskottava. Se vaatii joskus ylösmennessä mielikuvaharjoittelua. Katson mäkeä alaspäin ja harjoittelen mielessäni käännökset vaikeissa paikoissa.
Itse lasku oli majesteettinen. Se on pitkä, ja mutkittelee paljon, ollen silti juuri niin leveä, että siellä mahtuu hyvin kääntymään. Erikoista oli, että edellinen laskija hävisi nopeasti näkyvistä, ja laskiessa tunsin olevani kurussa yksin. Kiviseinämien välissä oli aivan hiljaista. Kuulin vain niiden ulkopuolella vihmovan tuulen ja jään.
Kuru oli niin pitkä, että lihakset alkoivat laskiessa hapottaa toden teolla. Suunnon lokissa näkyy korkea sykepiikki laskun aikana – vaikea tosin sanoa johtuiko se jännityksestä vai rasituksesta. Kenties molemmista.
Päivä kuvina
Päivä alkoi aurinkoisena, ja meren sini vei mielet jo hetkeksi kesään. Vaikka on vasta maaliskuu!
Parhaassa seurassa! Loppuviikon jengi. Ainostaan Valtteri – ja tietysti minä – puuttuu tästä kuvasta.
Viiden kilometrin matka rantakivikossa oli yllättävän raskas. Kuva: Juha
Viiden kilometrin lähestymisen jälkeen alkoi kapuaminen. Kohteemme, godmother of all couloirs näkyy kuvan vasemmassa laidassa. Valitsimme ylösmenoreitin kurun suulle hieman huonosti, hieman pidemmältä olisi kulkenut vähemmän kivikkoinen reitti. No, ensi kerralla.
Kivikkoisen osuuden jälkeen oli vielä useampi sata korkeusmetriä skinnattavaa rinnettä, ennen kuin ollaan kurun suulla. Kuva: Antti vai Juha?
Tässä oltiin päästy jo kurun suulle. Jännittävää!
Mukana retkellä oli myös uusia varusteita: jääraudat sekä hakku. Jäärautoja olen kaivannut joitakin kertoja aiemminkin Norjassa, jo loivemmilla rinteillä. Hakkua sen sijaan olen käyttänyt aiemmin vain jääkiipeilyssä, ja ne ovat aivan erilaisia hakkuja kuin tämä laskemiseen suunniteltu hakku. Minulla ei ole omaa hakkua, tämä oli testilainassa ja osoittautui ihan kelpo peliksi. Kevyt ja mukava pitää kädessä. Malli oli Petzl Ride, paino 240 grammaa.
Tässä ollaan laittamassa kamppeita kasaan. Valtteri alempana, Otto ylempänä. Meitä kaikkia taisi jännittää yhtä lailla.
Kuvakaappaus kypäräkameran videolta. Sitten mennään!
Heti muutamien käännösten jälkeen onneksi havaitsin, että lumi oli paljon pitävämpää alas laskiessa, kuin mitä olimme arvioneet ylöspäin mennessä. Hakkua ei tarvittu, ja kypäräkameran videolla tallentui yksi jiihaa-huutokin.
Tämän fiiliksen tietää jokainen vapaalaskija. Olemme juuri paiskaamassa Antin kanssa kättä, hänen kurvattuaan vuorollaan kurusta ulos.
Alhaalle päästyä karu totuus yhtäkkiä valkeni. Takana oli tämän kauden viimeinen vapaa lasku. Haikeus yllätti aivan puun takaa, sillä ennen tätä kaikki energia oli kulunut jäljellä oleviin laskupäiviin keskittymiseen. Siispä on aika kiitospuheen. Erityiskiitos Ortovoxille lumiturvallisuusvälineistä ja mainiosta Avabag-repusta! Kovin monella paukkurepulla ei olisi pystynyt kantamaan lautaa selässä tuota 9 tuntia, mutta tuolla se onnistui. Kiitos myös Mons Royale: merinovillainen kerrasto, randohuppari ja kauluri ovat pitäneet minut lämpimänä ja hyväntuoksuisena kautta talven, niin myös tällä Lyngenin reissulla. Pocin aurinkolasit ja gogglet ovat karkoittaneet aurinkopäänsäryt ja Superyellow’n ihanat pipot varmistavat että pää pysyy lämpimänä ja ajatus kirkkaana myös vuorenrinteellä!
Kyllä näihin fiiliksiin kelpaa päättää vapaalaskut tältä kaudelta.
Varusteyhteistyössä: Ortovox, Mons Royale, Halti, Suunto, Petzl, Camelbak, Poc, Superyellow Headwear
Suunnon loki päivästä:
http://www.movescount.com/moves/move148718395
Minuutin videokooste päivästä:
Edelliset osat:
Lyngen osa 1: Kun nousukarvat eivät luista
Pipo silmillä 
Reblogged this on Wenlashop Blogi and commented:
Pipo silmillä blogin tarinaa Lyngenistä, kannattaa lukea!
TykkääTykkää