Olen aina pitänyt skinnaamista vahvuutenani vuorilla liikkuessa. Mutta mitä ihmettä – heti ensimmäisinä päivinä Lyngenissä huomasin, että splitti ei luista ylämäkeen normaaliin tapaan. Olin monena päivänä jo lähestymisen jälkeen niin piipussa, että en tiennyt itkeäkö vaiko nauraa. Mietin, että kääntyisin ympäri ennen kuin varsinainen nousu oli ehtinyt alkaa.
Ensimmäisenä iltana käytiin Valtterin kanssa Tromsdalstindenillä, ei tosin ylhäällä asti. Silloin en vielä aavistanut, miten paljon jalkoja hapottaisi seuraavina päivinä.
Kyse ei voinut olla kunnosta, jonka tiesin olevan kohdillaan. Siispä raahauduin letkan perällä hammasta purren. Ajattelin, että tämän täytyy pian helpottaa. Mutta neljäntenä aamuna jalat olivat edelleen sementtiä ja maitohapot polttivat reisissä jo vessanpytyltä noustessa. Skinit tuntuivat siltä, että joku olisi levittänyt karvapuolelle erikeepperiä. Ajatus siitä, että olin viime vuonna Norjassa tehnyt nousulatua letkan kärjessä, tuntui absurdilta.
Otin kaikki mahdolliset keinot käyttöön. Tankkasin tuplasti enemmän aamupalaa, niin paljon että mahaan sattui. Mutustin lyhärikisasta palkinnoksi saamiani Cliff Bareja. Vaikka olen ollut marraskuusta saakka juomatta kahvia, otin kofeiinitabletin.
En tiedä vieläkään, mikä näistä auttoi, vai auttoiko mikään, mutta neljännen päivän puolivälissä kiipeäminen alkoi sujua. Kiipesimme kohti Durmålstindeniä, ja olimme skinnanneet jo yli 1000 vertikaalimetriä. Yhtäkkiä kaikki väsymys oli tiessään. Tultuamme alas tuntui että olisin voinut kavuta vaikka kaksituhatta vertikaalimetriä lisää.
Seuraavina aamuina kaikki sujui kevyesti kuin luisteluhiihto lentokelillä. Olo tuntui yhtäaikaa levolliselta ja vahvalta, ja rauhalliselta sen takia, että saatoin taas luottaa siihen että jaksan.
En vieläkään oikein tiedä, mistä alkupäivien tahmeus johtui. Fyysistä tai psyykkistä, väsymystä tai kropan tottumattomuutta. Onneksi en luovuttanut.
Majoituimme Laksevlbuktin lähellä, kahdessa eri kämpässä. Tämä maisema avautui loppuviikon kämpästämme, Jiehkevarri Lodgesta.
Tässä ollaan tauolla Durmålstindenillä, jonne raahauduin rutkasti jälkijunassa. Tästä tauosta eteenpäin kaikki oli yhtäkkiä toisin, eikä väsyttänyt enää. Ehkä se oli tämä maisema?
Alhaalla ajattelin, että olisin voinut lähteä koko rundille uudestaan.
Jiehkkevárri Lodge oli mainio paikka, melko eristyksissä kaikesta ja lähellä mitä mainioimpia laskupaikkoja. (Niistä lisää seuraavassa jutussa)
Fugldalsfjälletillä laskukin alkoi viimein sujua. Hankin juuri uudet lautakengät, jotka ovat lähes yhtä jäykät kuin telemark-mononi. Ero vanhoihin tohveleihin on suuri, ja kengät vaativat pari laskua totuttelua.
Lauantaiaamuna rantaa pitkin kopsutellessa hymyilytti melko leveästi. Ei hapottanut, paitsi sen verran kuin Lyngenissä kuuluukin.
Varusteyhteistyössä: Superyellow Headwear, Mons Royale, Ortovox, Poc, Halti
Pipo silmillä 