Valinnan vaikeus: lumilautailu, telemark vai alppihiihto?

Kun laskijat tapaavat, yksi ensimmäisistä kysymyksistä on usein: millä sä lasket? Sitä saankin usein selitellä. Alpeilla lasken lumilaudalla, Suomessa telemarkeilla. Jos alkaa kyllästyttää, vaihdan alppisuksiin.

Minut laitettiin kolmevuotiaana alppisuksille, koska 80-luvulla Suomessa ei tiedetty muusta. Tuli 90-luku, ruutupaidat ja Terje Haakonsen. Vihdin hiihtokeskuksen stereoissa soi smurffimusiikki ja puhelinmyyjät kauppasivat Slammeria. Kaikki halusivat lumilaudan, minäkin. Harjoittelin vuokraamoista löytyneillä, täysin vääränkokoisilla lankuilla, kunnes mäet ja pian sen jälkeen myös hissinousut alkoivat sujua ilman kaatumisia. Viimein sain oman lumilaudan; K2 Tricky, pituutta 150. 11-vuotiaalle neidille vähän kasvuvaraa.

Pitkään olin tyytyväinen. Mutta retkeilystä, ulkoilusta ja muista vaellushommista alkoi tulla yhä suurempi osa elämääni. Suomen rinteissä lumilautailu kyllästytti, enkä koskaan yrityksistä huolimatta tuntenut parkkilaskua omaksi jutuksi. Työkaverit Partoiaitassa puhuivat välillä telemarkista, ja aloin ymmärtää, että se on muutakin kuin nahkamonoissa ja villapaidoissa laskemista.

Ensimmäisiä tellupäiviä kymmenen vuotta sitten Rukalla. Ilman kypärää, jestas sentään. Kuvakin on kellastunut ajan saatossa.

Eräänä päivänä marssin Rukan vuokraamoon ja sanoin, että tarvitsin telemark-sukset ja opettajan. Se oli hyvä päätös. Seuraavat vuodet laskin melkein lähestulkoon telemarkia. Vaihdoin ensin vuokrasuksia, sitten omia, aina isompiin, kunnes viimeisten suksieni myyjä totesi, että ei haluaisi myydä niitä minulle, koska ne olivat kuulemma minulle aivan liian suuret. Möi ne kuitenkin.

Ensimmäiset ongelmat tulivat vastaan, kun kiinnostuin isoista vuorista ja vapaalaskusta. Vaikka kuinka halusin, en jaksanut laskea telemarkeilla muiden perässä pitkiä alppimäkiä. Vuonna 2013 marssin Zillertalissa vuokraamoon ja sanoin vuorostani, että tarvitsen lumilaudan ja kengät. Kaikki varpaani olivat kolmen telemark-puuteripäivän jäljiltä teipattu. Jalat tarvitsivat lepoa.

Alpeilla vuonna 2012 mentiin vielä telemarkeilla. Lopputulos oli usein jotain tämänkaltaista. Kuva: Miia Alapeteri

Zillertalissa piti hakea vuokraamosta lumilauta, kun jalat eivät enää pystyneet telemark-kyykkyyn. Kuva: Sampsa Sulonen

Montafonissa vuonna 2014 olin jo luovuttanut alppitelluttelun kanssa. Telemarkit olivat mukana, mutta kuukauden aikana laskin niillä kaksi päivää.

Kun homma karkasi käsistä

Kun tajusin, että lumilauta oli kuitenkin se, jonka kanssa nautin vaativimmista laskuista eniten, halusin ilman muuta splittilaudan, sillä olin jo telemarkeilla päässyt skinnaamisen makuun. Kaverit ympärillä hankkivat asuntoja ja farmariautoja. Minä ostin laskuvälineitä.

Roxyn Banana Smoothie splitboard oli Japanissa ensitestissä vuonna 2015. Pituutta sillä on 155cm. Se on twin tip, mikä on oikeastaan laudan ainoa miinus, puuteribackflipit kun eivät ole vielä hallussa.  Kuvassa splitin alla on vielä kaverin jeesusteipistä ja rautalangasta rakentamat skinit.

Viime kevään Norjan reissulle sain hankittua lautaan myös splittisiteet. Voilén setti, johon voi siis kiinnittää tavalliset lumilautasiteet, on kätevä, mutta sen kanssa askartelu vuorituiskussa ei sovi näille hermoille.

Alppisukset tulivat mukaan kuvioihin vasta viime vuonna. Vaihdoin vanhoihin telemark-suksiini alppisiteet ja huomasin, että niillähän pääsee kovaa! Jai! Nyt mietin, mistä saisin hankittua niihin halvalla randositeet, skinit löytyvät jo, koska olen käyttänyt samoja suksia aiemmin telemarkissa.

Oli hauska ottaa vanhat telemark-sukset käyttöön alppimoodissa. Nämä Armadan TST:t ovat pituutta 174, melko löysät ja tosi leikkisät. Grafiikka on tehty vuonna 2009 menehtyneen Travis Steegerin muistoksi.

Viime vappuna skimbailin Pyhän takamaastoissa vuokraamon Salomon Rockette-putskusuksilla – alppina tietty! Garmontin NTN -telemarkmonot ovat toimineet hyvin myös alppimonoina, mutta ovat ne toki löysemmät kuin varsinaiset alppimonot.

Ymmärrän, että monelle tulee mieleen kysymys: miksi? Oikea vastaus on: koska kaikki on niin kivaa. Pidän siitä, että välineet toimivat periaatteessa samalla idealla, mutta kuitenkin eri tavalla. On hauskaa vaihdella painonsiirron tapaa ja tuntea erilaiset liikkeet kropassa. Tykkään siitä fiiliksestä, kun välineiden vaihdon jälkeen hermot kaivavat muistista tutun liikeradan, ja parin laskun jälkeen homma loksahtaa taas kohdalleen.

Laskemisen kannalta tässä kakofoniassa ei ole mitään järkeä. Jos olisin keskittänyt kaiken energiani yhteen välineeseen, voisin olla siinä jo ihan hyvä. Nyt sählään kaikkien välillä. Mutta en silti vaihtaisi mitään välinettä pois, vaikka valinta niiden välillä onkin toisinaan vaikeaa. Ja pidän myös siitä, että sotken olemisellani ainakin vähän keinotekoisia, joskus hieman ärsyttäviäkin kategorioita ”lautailijoiden” ja ”suksijoiden” välillä. Sillä pääasia on se, että mäessä on kivaa riippumatta siitä, mitä jalkaansa kiinnittää.