Miten Valladolidista tuli Vallalöllö

Yrittakaapa itse lausua moneen kertaan perajalkeen Valladolid, Valladolid, Valladolidissa, Valladolidiin, Valladolidista,Vallaloliliin. Vallalöllö.

Vallalöllö vaikuttaa mukavalta paikalta. Hostellin pihalla on riippumatot. Quesadillat maksavat ainoastaan 18 pesoa ja saavillisen vastapuristettua appelsiinimehua saa 12 pesolla.

Potilaskorttiin on ilmestynyt lisää rivejä. Niita klenkkakeppeja ei silloin yolla saatu holboxin sairaalasta vaikka sairaalan avaimet löytyivätkin parin tunnin odottelun jalkeen. Kepit olivat nimittain siivoojan komerossa, jonka ovessa komeili iso munalukko. Seuraavana iltana kello kahdeksan minusta tuli kuitenkin toisen maailmansodan aikaisten klenkkakeppien ylpea omistaja. Mutta mitas keppien designista, paaasiahan on etta pysyy menossa mukana!

Yleisella tasolla olen tehnyt seuraavia huomioita: On eri asia olla klenkka Suomessa ja Meksikossa. Taalla esimerkiksi jalkakaytavia (jos niita ylipaataan on) ei todellakaan ole suunniteltu yli 150 cm pitkille, puhumattakaan kepeilla klenkuttavasta valkonaamasta. Kaytavan leveys kun on maksimissaan reilusti alle metrin, ja eteen tuppaa ilmestymaan mita mielikuvituksellisempia esteita aina lyhtypylvaista ja kulkukoirista grillattuihin kananpoikiin ja oljya vuotaviin mekaanisiin laitteisiin. Tien ylityksessa pitaa todella olla tarkkana, samoin jaloissa juoksentelevien lasten kanssa. Ja niita on paljon, siis PALJON.

Minulle valahti jostain kumman syysta paahan myos ajatus, etta jos elaisimme edelleen viidakon lakien mukaan elainten maailmassa, minut olisi takuuvarmasti jo syoty. Onneksi emme ela, silla muutenkin tuntuu valilla arsyttavan avuttomalta kulman takaa paahtavien autojen ja alle syoksyvien ihmisten seassa, kun ei yksinkertaisesti paase kovin verkkaista vauhtia eteenpain.