Flow-viikonloppu ja elokuun pimenevät illat ovat monelle helsinkiläiselle kesän kohokohtia. Minäkin tykkään niistä, mutta eri tavalla. Minulle tämä aika ei merkitse festivaaliviikonloppua, vaan loppukesän vaellusten aikaa. Kirpeitä aamuja, tunturikoivuja joista vihreä väri pikkuhiljaa pakenee, punertavaa kanervikkoa. Aamua teltassa, kun huomaat lämpötilan käyneen yön aikana ensimmäistä kertaa lähellä nollaa.
Vuosi sitten tähän aikaan olin Sarekissa. Erämaahan mahtui aurinkoa, tuulta, pusikkoa ja rakkakivikkoa. 100 kävellyn kilometrin ja 14 tunnin paluumatkan jälkeen moni kysyi kotona: minkä ihmeen takia?
En voi väittää, että nauttisin vaelluksella joka ikisestä kilometristä, kun rinkan lantiohihna hiertää, varpaisiin sattuu ja viima hakkaa päin näköä. En myöskään voi väittää, että muistaisin aina jaksaa tsempata, kun herätessä kuulee sateen piskaavan teltan kattoa ja on kiskottava kylmänkosteat vaatteet päälleen ja kömmittävä ulos hakemaan jääkylmää vettä, jotta saisi keitettyä aamupuuron, jota on aina liian vähän, koska olemme viilanneet kannettavat grammat minimiin.
Kuitenkin, vuosi toisensa jälkeen, löydän itseni ensimmäisen vaelluspäivän aamuna keskeltä kivistä tunturimaisemaa miettimässä, painoiko rinkka viime kerrallakin yhtä paljon ja miten hitossa viimeksi jaksoimme tätä 7 päivää putkeen. Mutta päivä päivältä askel muuttuu kevyemmäksi. Etäisyys arkeen kasvaa, ja mieltä vaivaavat asiat haihtuvat yksitellen päästä. Päivät alkavat toistaa mukavaa rutiinia, tavarat löytäät paikkansa rinkassa, eväät vakiinnuttavat paikkansa erivärisissä muovipusseissa. Kaikki aika kuluu tärkeimpiin asioihin: kävelemiseen, syömiseen ja nukkumiseen. Jalat alkavat elää omaa elämäänsä, eikä niitä enää tarvitse käskeä eteenpäin.
Ajan kuluminen alkaa hämärtyä. On oikeastaan sama, onko tiistai, torstai vai kello viisi. Heräämme, kun aurinko nousee, kävelemme niin pitkälle kuin jaksamme, leiridymme kun alkaa väsyttää ja alamme vetäytyä yöpuulle, kun alkaa hämärtää.
Ja joka kerta koittaa se hetki, kun jäljellä olevat kilometrit ensin vähenevät ja sitten loppuvat – aina yhtä vaivihkaa. Tömäytät rinkan maahan jonkin retkeilykeskuksen pihassa, pää tyhjänä ajatuksista. Elämä tuntuu hetken aikaa yksinkertaiselta.
Sen takia vaellan.
Tänä vuonna en lähde syysvaellukselle. Perjantai oli tällä erää viimeinen työpäiväni. Edessä on sapattivuosi, 365 päivää vapautta. On lähdettävä vähän kauemmas, että voi tulla taas takaisin.
Pipo silmillä 