PUMBA: -Timon, ootsä koskaan miettiny mitä noi kirkkaat pisteet tuolla korkeella ylhäällä on?
TIMON: – Hei Pumba, mä en mieti, mä tiedän.
PUMBA: – No mitä ne on?
TIMON: – Tulikärpäsiä.
PUMBA: – Aijaa… Mä oon aina luullu et ne on jotain miljardien kilometrien päässä olevia palavia kaasupalloja.
TIMON: – Voi Pumba…
Tama on aina ollut yksi lempidialogeistani piirretyissä. Eilen tosin ajattelin sita ihan uudesta nakokulmasta – nahtyani ensi kertaa elamassani ihka oikean tulikarpasen. Se nimittain naytti ihan oikeasti silta, etta sita olisi voinut hathataa luulla vaikka tahdenlennoksi (tietysti jos taustalla ei olisi ollut liaaneja ja muuta kasvillisuutta). Jos ihan totta puhutaan, en oikeastaan aikaisemmin edes uskonut etta tulikarpasia on olemassa, tai siis uskoin ehka, mutta en ajatellut etta sellainen saattaisi lentaa viidakkomajani ulkopuolella iltamyohaan ja vilkkua kuin laskeutumassa oleva lentokone.
Muuten viidakkoon kuului ihan hyvaa, vaikka emme nahneet jaguaaria emmeka edes Palenquen raunioilla mekastavia molyapinoita. Kosteusprosentti mokissamme oli sita luokkaa, etta tuolin selkanojalle laskostettu vaate muuttui kosteannihkeaksi noin tunnissa. Viime yonna yllattanyt kaatosade ei juurikaan auttanut asiaa.
Itse rauniokaupunki oli mieletonta katseltavaa. Tuntui, kuin olisimme olleet keskella jonkin todella vieraan sivilisaation jalkia, toisin kuin esimerkiksi tarkastellessa Intian moskeijoita tai antiikin Rooman raunioita. Vaikka kaikki ovat ajallisesti vahintaan yhta kaukana, niin suoran tai valillisen kulttuurin yhteyden taysi puuttuminen tekee Meksikon intiaaninahtavyyksista todella mielenkiintoisia tutkiskella.