Vaikka kiipeilytauko oli suunniteltu ja väistämätön, se harmittaa jälkikäteen. Lokakuussa laitoin kaikki harrastukset ja treenit – mukaan lukien kiipeilyn – tauolle asuntoremonttimme takia. Viimeiset neljä kuukautta olen käyttänyt kaiken liikenevän ajan, illat ja viikonloput remontoimiseen, muuttamiseen ja muuttosiivouksiin sekä uudessa että vanhassa osoitteessa. Onneksi sentään keskitalvelle oli varattu muutama laskureissu, joiden aikana pääsin tauolle remonttihommista.
Kamat kuivumassa Thakhekissä, Laosissa syksyllä 2015
Mutta se kiipeilytauko – se oli välttämätön, koska aika ei olisi mitenkään riittänyt sekä treenamiseen että remontointiin. Silti, seuraukset hirvittävät. Kun lokakuussa olin viimeisiä kertoja kiipeilemässä, en varmaan ollut kovin kaukana ensimmäisestä 6c-liidistäni. Nyt, neljä kuukautta myöhemmin, 6a:t tuntuvat hirveiltä. En luota mihinkään: en kenkiin, en jalkoihin, en valjaisiin, en käsiini, en köysiinkään. Kädet hapottavat. Ja mikä pahinta, kiipeilyn rytmi on totaalisesti hukassa.
Mietin jopa, saanko hyvästä kiipeilyfiiliksestä enää kiinni? Entä jos se vain katosi kuin tuhka tuuleen Kirkan biisissä? Ei kai se olisi ihmekään, sillä kuin tyhjästä tuo kiipeilyflow myös pari-kolme vuotta sitten ilmestyi elämääni. Vaikka aloitin kiipeilyn jo reilu kymmenen vuotta sitten, vasta vuoden 2014-2015 paikkeilla jotain kliksahti oikealle paikalleen ja kiipeily alkoi yhtäkkiä tuntua maailman luonnollisimmalta asialta. Tämä niin sanottu kliksahtaminen on mielenkiintoinen juttu, sillä se on tapahtunut minulle paitsi joissakin urheilulajeissa (kiipeilyn lisäksi ainakin telemarkissa) myös muutaman vieraan kielen opettelussa. Ensin sekavalta tuntuneet liikkeet tai aivan heprealta kuulostanut kieli muodostavat yhtäkkiä järkevän kokonaisuuden, jossa sanat tai liikeradat yhdistyvät toisiinsa. Siinä ei voi olla kyse siitä, että oppisi yhtäkkiä paljon enemmän uutta, vaan aivan yllättäen aivot yhdistävät jo aiemmin poimitut tiedonpalat toisiinsa kuin jatkettavat putkenpalat. Kliks-kliks-kliks.
Mutta nyt putket ovat ainakin kiipeilyn osalta aivan solmussa. Kadonneen tatsin metsästykselle haasteita aiheuttaa se, että toukokuussa on edessä myös ensimmäinen ultrajuoksukisani, NUTs Karhunkierros, jossa matkana 53km. Minun pitäisi harjoitella siihen, eikä käyttää aikaani kiipeilyyn. Lisäksi kuntosalille on 20 käyttämätöntä kertaa, jotka pitäisi käyttää toukokuuhun mennessä. Sain lahjaksi nyrkkeilykortin, jossa on viisi treenikertaa – nekin pitää käyttää tänä keväänä! Ja sitten kun välillä tekisi mieleni löhötä uuden kodin sohvalla ja juoda punkkua. Yritä tässä nyt sitten.
Näiden kaikkien vaihtoehtojen keskellä halusin palata kiipeilyreissujeni kuviin. Sulkea silmät ja tuntea kallion sormien alla. Muistaa sen fiiliksen, kun kiipeily tuntuu soljuvalta. Kyllä se sieltä vielä tulee takaisin, tuleehan?
Kevään ekat.
Kiipeilykengät, jotka kuluivat loppuun sapattivuotenani.
Siuranan kallioita Kataloniassa, Espanjassa.
Onnellinen kiipeilijä elämäni parhaan – edelleen parhaan – kiipeilypäivän jälkeen Telendoksen saarella Kalymnoksen vieressä Kreikassa.
Kakarsberget, 2017.
Auringonlasku Tonsain kiipeilyrannalla Thaimaassa.
Pulahdus Yilang-jokeen hikisen kiipeilypäivän jälkeen Yangshuossa.
Pipo silmillä 