Lupasin kertoa, mikä New Yorkissa on hyvää. Sen puitteissa voisin kirjoittaa niistä mahtavista taloista, jotka peittävät taivaan aivan kuin olisit alppikaupungissa vuorien ympäröivänä.
Voisin kirjoittaa myös lukemattomista Starbuckseista, joista saa maailman parasta vanilja-lattea, sen lisäksi voisin kirjoittaa uskomattomasta museo- ja galleriatarjonnasta: kaupungissa voisi varmasti asua ainakin puoli vuotta, ja käydä joka päivä uudessa museossa.
Tietysti mainita pitäisi myös Chinatownin hälinä ja ruoka, jota parempaa saanee ainoastaan Kiinasta. Mainitsematta ei myöskään saa jäädä kotiinkuljettajat, jotka tuovat ovellesi intialaista, kiinalaista, pitsaa – mitä tahansa – mihin vuorokauden aikaan tahansa.
Voisin mainita Brooklynin sillan, josta voi vilkuilla saaren eteläkärjen silhuettia ja ihmetellä, mitä kaikkea sitä ihminen keksiikään rakentaa.
Ihania olivat myös aamulenkit keskuspuistossa lukemattomien muiden yhtä hitaiden juoksijoiden joukossa, josta niin ikään saattoi juostessaan ihailla pilvenpiirtäjien silhuettia.
Voisin kirjoittaa Staten Islandin lautasta kuumana hellepäivänä, jolloin merituuli vilvoitti katujen seassa pölyttynyttä matkailijaa, voisin kirjoittaa iltamyöhäisestä Times Squaresta, joka hohtavine neonvaloineen muistutti Gotham Citystä.
Voisin kirjoittaa myös miljoonasta muusta asiasta, joka kaupungista jäi mieleen. Sen sijaan kerron siitä, miten New York sai minut tuntemaan oloni kotoisaksi lähes heti. En tiedä johtuiko tunne siitä, että kaupungissa oli turvallista liikkua lähes mihin vuorokauden aikaan tahansa, vai katujen ruutukaavasta, jota seuraamalla on lähes mahdoton eksyä. Luultavampaa kuitenkin on, että syy tähän kotiutumisen tunteeseen on, että New Yorkissa on vaikea olla sulautumatta joukkoon. Kaupungissa on niin monennäköistä kulkijaa, kaikenväristä, -kokoista, -ikäistä ja –kansallista että kukaan ei tuijota edes metrossa karttaansa tutkivaa Miljaa. Kaupunki tuntuu sulattavan uomiinsa kaiken, mitä sille syötetään.
Lyhyesti: parasta New Yorkissa on se tunne, että olet osa kaupunkia siitä hetkestä kuin saavut sinne. Kun kävin Bostonissa reissun viimeisinä päivinä, oleskeltuani siis nykissä kahden ja puolen viikon verran, ja takaisin tullessa myöhään illalla ensimmäistä kertaa näin bussin ikkunasta Manhattanin silhuetin, ei minut vallannut hyvä mieli pelkästään yötä vasten heijastuvan upean maiseman takia, vaan sen takia, että tuntui, että olin palaamassa johonkin tuttuun ja turvalliseen paikkaan. Vaikka olin erilainen, tai ehkä juuri siksi, kaupunki oli saanut minut tuntemaan oloni tervetulleeksi ja kotoisaksi. Ja se on mielestäni se, mikä tekee siitä niin kiehtovan ja mahtavan kuin se on.
Pipo silmillä 