Road tripillä nelostien kiipeilykohteissa: Patamankallio

Vuosittainen kiipeilyreissumme ystäväni Sashan kanssa suuntautui tänä vuonna kotimaahan. Aikaisempina vuosina olemme käyneet muun muassa Espanjassa, Kreikassa, sekä viime vuonna Puolassa. Oli siis jo aikakin tutustua kotimaan kohteisiin.

Ajatuksenamme oli kiertää ensin nelostien varrella olevien kohteiden, Reventeenvuoren, Patamankallion ja Halsvuoren kautta Tampereen seudulle, ja sieltä takaisin Helsinkiin.

Reissuviikkomme oli kuitenkin melko sateinen, joten jouduimme tekemään suunnitelmiin aika paljon muutoksia kelien vuoksi.

Ensimmäisen päivän vietimme suunnitelmien mukaisesti Reventeenvuorella. Se on upea kiipeilykohde, mutta jokaisen siellä kävijän on syytä huomioida access info (eli miten alueella käyttäydytään), ja noudattaa ohjeita. Alueella on sektori, jossa kiipeileminen on rajoitettu tiettyyn kellonaikaan, ja jossa pitää olla hiirenhiljaa. Myös kiipeilijöiden määrän tulee jäädä pieneksi. Onkin suositeltavaa, että sinne kannattaa suunnata esimerkiksi arkipäivisin, kun muita kiipeilijöitä ei ole niin paljoa.

Viihdyimme Reventeenvuorella mainiosti koko iltapäivän. Emme kiivennet ollenkaan rajoitetulla sektorilla, sillä muiltakin löytyi mainiosti kiivettävää. Reventeenvuoren reitit ovat korkeita ja helpotkin paikoin ilmavia. Tykkäsin!

Ajelimme cragilta illalla läheiselle uimarannalle, jossa ajattelimme yöpyä pakettiautossa ketään häiritsemättä. Paikalle saapui kuitenkin pian tulomme jälkeen matkailuautoseurue, joka oli tulossa (klo 24 aikaan) paikalle grillaamaan ja ryyppämään. Kun tytöttely ja änkeäminen meidän seuraamme ei meinannut loppua, päätimme lopulta ottaa hatkat Sashan mökille.

Kesäillat 🧡 Kiertelimme välillä tarkoituksella pienempiä teitä suomalaisessa kesämaisemassa.

Ehdimme hetken iloita pakuleirissä ennen ilonpilaajien saapumista.

Seuraavana päivänä tulimme jälleen Reventeenvuorelle, ja viihdyimme siellä koko päivän Suomen hienoimpien reittien parissa, tällä kertaa myös rajoitetulla sektorilla. Se oli itse asiassa ihan opettavaista, sillä käytimme eka kertaa kunnollisia, sovittuja käsimerkkejä. Emme ole kiivenneet Sashan kanssa multipitch-reiteillä emmekä muutenkaan kovin useasti korkeilla reiteillä. Klassikkosektorilla käytimme ensi kertaa sopimaamme merkkikieltä; miten näytetään ”ota köyteen”, ”tulen alas”, ”solmu köydessä”, jne – näistä on kyllä hyötyä jatkossakin.

Patamankallion hyvät sporttireitit

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa kohti Jyväskylää kuivempien kelien perässä. Patamankallio vaikutti 27cragsin perusteella meille sopivalta paikalta: paljon sporttivitosia sekä kutosia kiivettäväksi. Keli oli saapuessamme pilvetön; täydellistä!

Lähdimme kiipeämään reittejä vasemmalta oikealle. Ensin tarjolla oli lämmittelyyn todella iisi sektori mukavine mutta kuitenkin ihan kiivettävine nelosineen. Tätä usein kaipaan Suomessa kiipeillessä; että on kätevästi useampia helppoja liidausreittejä, joista voi suoraan aloittaa lämmittelyn. Useimmissa paikoissa on toki vitosia (koska ymmärrän, että nelosten pulttaaminen ei välttämätä ole niin mielekästä hommaa), mutta Suomen greideillä useimmissa vitosissa saattaa olla sellainen kohta, mikä ei sitten olekaan enää niin hauska kiivetä esimerkiksi koko ulkokiipeilykauden ensimmäisen reissun ensimmäisenä reittinä. Varsinkaan koronakevään jälkeen!

Tämän Ankkalinnaksi nimetyn sektorin jälkeen siirryimme oikeammalle kohti vitosia ja alakutosia. Siellä oli pari laadukasta vitosta, ja voi veljet mitä kutosia! Ne olivat sen verran napakoita, että minun tämän vuoden kunnolla niitä ei todellakaan liidattu – ylärilläkin Hessu vanha ajokoira -nimiseen reittiin piti ottaa pari tuumaustaukoa.  Mutta onneksi Sasha ja päiväksi mukaan liittynyt Ville ovat kovassa tikissä ja selvittivät nämä ongelmitta. Mutta joka tapauksessa siis, nämä ovat todella hyviä reittejä. Äänekosken piilotettu helmi!

Tämä oli muistaakseni The Thing, 5.

Kallio oli juuri sellaista ihanaa punaoranssia, kai tämä on sitä graniittia (?), missä on ohuita flakeja ja kapeita listoja sekä suorakulmaisia halkeamia.

Jäimme mukavan päivän jälkeen yöksi kallion viereiselle hiekkakuopalle. Nautimme aurinkoisesta kelistä. Päätimme jäädä seuraavaksi päiväksi vielä kiipeämään Patamalle, sillä tekemistä jäi. Sitä itse asiassa jäi vielä seuravaallekin kerralle, sillä Pataman varsinainen pääseinä oli vielä sateiden jäljiltä hiukan kostea.

Nämä kuvat on sektorilta Ken, reitit Barbara ja Barbie (6a+). Niin ihania reittejä! En tiedä, oliko kyseessä klassinen ”neljäntenä päivänä loppuu v****us”  -ilmiö – tämä siis toimii usein lajissa kun lajissa, jonka pariin palaa pitkän tauon jälkeen – vai mikä, mutta tuona toisena päivänä Patamalla kaikki loksahti paikoilleen. Edellisenä päivänä olin ihmetellyt näitä samoja reittejä, ja tuntui kuin yrittäisin lukea jotain arabiankielistä kirjaa. Seuraavana aamuna kiipesin ne vain ylös. Myös viereinen Ken 6a oli mainio. Viimeinkin sormet tuntuivat olevan tottuneet pisteliääseen kipuun ja muistin taas, miten kiivetään. 

Seuraavan päivän iltapäivänä ajoimme Jyväskylän keskustaan. Meillä on ollut aina tapana pitää kiipeilyreissuillamme yksi välipäivä, tai ainakin väli-iltapäivä, jolloin on menty katsomaan nähtävyyksiä ja hieman shoppailemaan. Siispä päätimme suunnata Jyväskylään syömään ja katsomaan, mitä kaupungilla olisi tarjota! Olen käynyt Jyväskylän keskustassa vain kerran aikaisemmin, jonain ralliviikonloppuna ja yllätyin positiivisesti kaupungin tarjonnasta.

Pad Thailla keskustan terassilla.

Seuraavana päivänä yritimme etsiä sadetutkasta pisaravapaita kohteita. Alunperin suunnitelmissa ollut Tampereen seutu ei tullut kyseeseen, sillä siellä vallitsi säätietojen mukaan vedenpaisumus. Päätimme ajaa takaisin Reventeelle, sillä se oli matkan varrella kotiinpäin ja näytti suurinpiirtein kuivalta.

Juuri kun pääsimme perille, kirjaimellisesti sillä sekunnilla kun avasin auton oven parkkipaikalla, alkoi sataa. Istuimme hetken autossa ja katselimme, mihin suuntaan sää kehittyy. Hetken aikaa odoteltuamme totesimme, että oli parempi lähteä kotiin. Siinä vaiheessa kun kallio kuivaisi, olisimme jo myöhässä aikatauluista.

Ilmeeni sateen alkaessa.

Loppujen lopuksi kumpikaan meistä ei ehkä ollut täysin pahoillaan sateesta. Olinme kiivenneet jo neljä päivää putkeen ja sormet sekä kädet alkoivat olla lepopäivän tarpeessa.

Kaiken kaikkiaan lyhyt roadtripimme oli onnistunut, vaikke se menikin hieman sateiden välttelyksi. Saimme kuitenkin kuivia päiviä, ja löysimme tosi paljon uusia kivoja sporttireittejä. Erityisesti Patamankallio jäi mieleen hyvistä ja helpoista reiteistään. Sinne haluan ehdottomasti uudelleen.

Pian kotiin tultuani tämä pakettiauto varastettiin meidän kotikadulta Helsingistä. Suru oli suuri, vaikka en ollutkaan ehtinyt käyttää sitä kuin vasta kolmisen viikkoa. Mukana meni aika paljon varusteita, mutta onneksi kiipeilykamppeet olin tuonut sieltä pois. Onneksi vajaa viikko sitten paku löytyi täältä meidän läheltä. Kamat olivat menneet, mutta auto oli kunnossa.