Tuijotan bussin ikkunasta ohi vilahtavia erämaita. Tuntuu jotenkin väärältä liikkua eteenpäin bensan voimilla, kun vielä äsken kiipesin polkuja jalan. Taas yksi vaellus on takanapäin, vaikka se vasta äsken oli vain reittisuunnitelmia ja varustelistoja paperilla.
Vaelluksen jälkeisestä alakulosta puhutaan harvoin, vaikka se on monille vaeltajille tuttu tunne. Usein jo viimeisenä vaelluspäivänä (tai, jos kyseessä on pidempi reissu, viimeisinä päivinä) rinnassa alkaa tuntua ahdistava kipu ja haikeus. Askeleeni viivyttelevät viimeisiä kilometrejä.
Matka vaellusreitiltä takaisin arkielämään voi olla tosiasiassa lyhyt, mutta mielelle pitkä. Kansallispuiston parkkipaikalla autot näyttävät hassuilta turhakkeilta. Huolto-asemalla sähköllä lämmitetty kuiva sisäilma lyö vasten ahavoituneita kasvoja. Ylipäätään sisällä oleminen on vaikeaa. Koko ajan on kuuma, sillä sisäinen generaattorini hyrrää vielä lämpöä koko vuorokauden mittaista ulkona oloa varten. Illalla ei tarvitsekaan puhaltaa makuualustaa pediksi, ja suihkussakin pitäisi käydä joka päivä, vaikkei ole edes likainen.
Puhelimen lukitusnäytölle ilmestyvät uutiset tuntuvat tulevan toiselta galaksilta. Sote-uudistus? Täysistunto, Trump, Saipa vastaan Tappara. Ketä kiinnostaa? Haluan takaisin erämaahan.
Kun tätä itse tehtyä diagnoosia ja sen syitä tarkemmin pohtii, ei ole ihme, että siihen ”sairastuu” niin moni. Vaelluksella elämä on sataprosenttisesti tässä ja nyt. Kun verkko- ja puhelinyhteyttä ei ole, voi keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan: kävelemiseen, tulentekoon, syömiseen, nukkumiseen. Päivän aikana vastaanotetun informaation määrä laskee lähelle nollaa. Vaelluskaverin kanssa voi jutella niin pitkään, että jutut loppuvat. Kenenkään silmät ja huomio eivät kesken kaiken livahda puhelimen näytölle, koska se on lentokonetilassa jossain taskunpohjalla, eikä akkua saa kuluttaa.
Vaellus on jatkuva endorfiinihumala
Vaelluksella päivät venyvät helposti jopa 12 tunnin ajaksi. Se tarkoittaa, että koko tuon ajan on liikkeessä, ja verenkiertoon erittyy jatkuvasti endorfiinia. Sitä on kutsuttu kansankielellä myös ”kehon omaksi morfiiniksi”. Sen vaikutuksetkin ovat samankaltaiset kuin morfiinilla – ne vähentävät kipua ja tuovat ”euforisen” tunteen.
Kuten Dormouse Stew kiteyttää pitkiä vaelluksia käsittelevässä blogissaan ”—by going from hiking many miles every day to sitting on the couch, you’re effectively taking a morphine addict and putting them in rehab.”
Pilke silmäkulmassa voisikin kärjistää, että olen tällä hetkellä siis vieroitushoidossa oleva narkki. Englanniksi ilmiötä kutsutaan nimellä ”post trail depression”. Siitä löytyy verkosta melko paljon artikkeleita.
Miten hoitaa oireita?
1. Käy läpi muistot reissusta. Itselleni valokuvat ovat reissujen tärkein muisto, ja oikeastaan kotiinpaluun ainoa lohtu – kotona pääsen purkamaan kaikki ottamani kuvat tietokoneelle. Tämä blogi on myös keino palata ajatuksissa vaelluksen tunnelmiin.
2. Muista liikkua. Pahinta, mitä vaelluksen jälkeen voi tehdä, on jymähtää päiväkausiksi toimistoon ja kotisohvalle. Raikkaaseen ulkoilmaan tottunut kroppa ei tiedä mitä tekisi, ja menee luultavasti vielä pahemmin jumiin. Tämä on itselleni vaikeinta, sillä valokuvien käsittelyyn kuluu aikaa, ja vaelluksen jälkeen saattaa kulua useampi päivä niin, että kyyhötän töiden jälkeen sohvalla kuvien kimpussa.
3. Ota töiden suhteen tehokas viikkoaikataulu. Auttaa, jos jo ennen lähtöä suunnittelet ja aikataulutat hyvin sen jälkeisen viikon työpaikalla. Se estää mieltä harhailemasta vaellusmuistoihin. Se estää myös aikaansaamattomuutta, mikä vaelluksen jälkeen ainakin masentaa itseäni vielä lisää ja lisää siten huonoa kierrettä.
4. Kerro lähimmäisillesi ja perheellesi, että sinulla on vaikeuksia sopeutua arkeen vaelluspäivien jälkeen. Vaikka he eivät olisi olleet mukana vaelluksella, he ymmärtävät paremmin haamuna nurkissa pyörivää ex-vaeltajaa, kun kerrot, mistä kenkä puristaa.
5. Hyväksy alakuloiset fiilikset. Olet juuri viettänyt uskomattoman hienoja päiviä luonnon keskellä – olisihan se nyt hassua, jos sama fiilis jatkuisi neljän seinän sisällä, eikö?
Seuraa blogia Instagramissa: http://instagram.com/piposilmilla
Seuraa Facebookissa: http://facebook.com/piposilmilla
Pipo silmillä 
Hienoa että kirjoitit tästä aiheesta Milja! Vaellusten jälkeen paluu arkeen on välillä niin surrealistinen, että etenkin neljän seinän sisällä työpaikalla istuminen tuntuu omituiselta. Itselläni lääkkeeksi on muodostunut se, että seuraavan retken/vaelluksen tai muun ulkotouhuilun miettii mahdollisimman pian kalenteriin, esim seuraavalle kuulle. Vaikka se ei poista sitä isoa outouden tunnetta heti, auttaa jo merkittävästi kun tiedän että seuraava seikkailu/elämys koittaa kohtalaisen pian ja on jotakin jota odottaa/suunnitella. 🙂
Mutta huono asia on se että nälkä kasvaa silti jatkuvasti. Mitä enemmän teet, sitä enemmän haluat tehdä niitä itsellesi merkityksellisiä asioita. Mistäköhän tähän kasvavaan nälkään keksisi hillitsijän. 😀
TykkääTykkää
Kiitos! Se on totta, että seuraavan retken suunnittelu kyllä helpottaa, mutta kuten kirjoititkin, siitä lähtee juuri tuo paha kierre 😀 Minä olen yrittänyt jo vähän toppuutella varausintoani uusien retkien suhteen, koska muuten riskinä on se, ettei ehdi vanhaakaan edes sulatella kunnolla.
TykkääTykkää
Täällä vaelluksen jälkeiseen masennukseen on aiemmin auttanut tieto seuraavasta retkestä, vaikka se olisi pienikin reissu, yksi yö laavulla tms. Toiset vaellukset ovat kuitenkin merkityksellisempiä kuin toiset ja joskus joku vaellus asettaa koko oman maailman mittasuhteet uusiksi.
Olin lokakuun alussa UKK:lla viikon vaelluksella ja se oli hyvin erilainen reissu verrattuna aiempiin vaelluksiin, ehkä paljon syvällisempi itsetutkiskelun kannalta ja jonkinlainen siirtymäriitti ammatissa valmistumiseen. Diagnosoin eilen itselläni sen aiheuttaman vakavan kirjoitusjumin, joka on vaikeuttanut asettumista arkeen: sovitut asiat hoidetaan, mutta kaikki, missä ei ole deadline-päivää, jää tekemättä, toivottavasti ei ikuisesti.
Olen tosi etuoikeutettu, koska saan ja uskallan ottaa aikaa näille tunteilleni, kun minulla ei enää ole kellokortillista työpaikkaa. Tämä vaihe ei tosin voi kestää kauan taloudellisista syistä, mutta tämä hetki ja nämä osin synkätkin epäluulot on nyt otettava vastaan ja käsiteltävä.
Jos vaellus siis on jollain tapaa merkityksellisempi kuin muut vaellukset, sen antama viesti on otettava vastaan ja käsiteltävä. Näitä vaelluksia ei varmaan kuitenkaan samalle ihmiselle tapahdu jatkuvasti, yleensä ne liittyvät johonkin elämänmuutoksen vaiheeseen. Erämaa ottaa ja antaa, erottaa ja yhdistää, vahvistaa tai heikentää.
TykkääTykkää
Anne, miten asian ytimessä oletkaan ❤ on vaelluksia ja sitten on Vaelluksia, ja nuo jälkimmäiset ovat juuri niitä, joista toipuminen kestää kauiten. Minulla ne ovat liittyneet usein juuri tähän alkutalven aikaan, kun olo on muutenkin melankolinen. Kenties silloin on ollut myös elämänmuutoksia meneillään… Paljon ihania hetkiä sulle myös uuden ammatin parissa!
TykkääLiked by 1 henkilö
siis oikeinko masennus ?! Vai olisiko kysymys haikeudesta , aivan normaalista fiiliksestä tehdyn vaelluksen jälkeen . Sama tunne kuin kauan suunnitellun ja odotetun matkan tai tapahtuman jälkeen ? Kyllä ainakin minusta tuntuu pilkalta TODELLA masennusta sairastavia kohtaan !
TykkääTykkää
Hei Tuula, kiitos kommentistasi. Jutun tarkoitus ei ole missään nimessä pilkata ketään. Puhekielessä masennus-termiä käytetään käsittääkseni yleisesti viittaamaan alakuloon, vaikka kyseessä ei olisikaan varsinainen kliininen diagnoosi. Muokkasin vielä artikkelia laittamalla termin lainausmerkkeihin.
TykkääTykkää
Hei . Ymmärrän ,ettei ollut tarkoitus ketään loukata . Valitettavasti puhekielessä on yleisesti otettu käyttöön sanaa masennus tarkoittamaan vähäistäkin alakuloa . Mielestäni siinä tehdään vääryyttä niille ihmisille jotka oikeasti sairastavat masennusta ja siitä tulisi luopua ilmaisemaan alakuloa ,joka kuuluu olennaisena osana ihmiselämässä . Mukavia vaellusreissuja edelleenkin !
TykkääLiked by 1 henkilö
Tiedän tunteen, mutta omalla kohdallani se on vähän kaksipiippuinen. Olen haikea, kun hieno reissu päättyy, mutta samaan aikaan onnellinen, kun pääsen taas kotiin. Olen meinaan niitä ihmisiä, jotka rakastavat käsien pesemistä juoksevalla lämpimällä vedellä ja saippualla, puolipukeisena sohvalla lojumista ja sen sellaista, joten pääsen vaelluksen päättymisen aiheuttamasta kurjasta olosta tosi nopeasti yli – oikeastaan heti, kun kotona heitän vaatteet kasaan ja pesen kädet, olen taas onneni kukkuloilla. 😀
Eniten vaikeuksia aiheuttaa arkeen tottuminen – että muistaa ja jaksaa lukea taas sähköpostia, laittaa kännykän päälle ja vastata puheluihin ja viesteihin. Se ottaa joka kerta koville. Tulee sellainen fiilis, että voisipa vaan paeta takaisin erämaahan, missä ei tarvitse vastata kenellekään, eikä lukea niitä uutisiakaan, kun ne kuitenkin vain masentavat.
Ja pakko vielä heittää tohon edelliseen masennuskommenttiin, etten ainakaan itse ihan todellistakin masennusta sairastaneena koe tämän sanan arkikäyttöä mitenkään pilkkaavana tai muutenkaan ongelmallisena. Omasta puolestani saa ihan hyvin puhua syys- ja kevätmasennuksesta tai siitä, että huono sää tai oman suosikkijoukkueen häviäiminen masentaa, samaten vaelluksen jälkeisestä masennuksesta. Eivät kaikki masentuneet ole mielensäpahoittajia, vaikka niin usein erehdytäänkin luulemaan. 😀
TykkääLiked by 2 people
Nyt löyty nimitys tälle olotilalle! Palattiin alkuviikosta neljän päivän vaellukselta Lapista ja arkeen kiinni pääseminen taas on niin hankalaa että. Rinkka selässä metsän siimeksessä kun ei tosiaan tarvitse kun elää hetkessä ja miettiä seuraavaa askelta ja ehkä ruokapaikkaa…
TykkääTykkää
Oi kyllä! Se rintaa puristava haikeus reissun viimeisinä päivinä ja hankaluus tarttua arkielämään taas kiinni. Tämän kesän reissun jälkeen se tuntui monta viikkoa, koska tämä oli sellainen The Vaellus. Aina sitä yrittää muistuttaa itselleen, että kyllä niitä uusia reissuja tulee eikä elämä siihen lopu, mutta silti siitä on vaikea päästä yli. Vaelluskavereiden vertaistuki auttaa myös tähän, niin kuin moneen muuhunkin asiaan. Yhdessä on myös kiva käydä niitä muistoja läpi ja nauraa reissulla sattuneille kommelluksille. 😀
TykkääTykkää
Kiitos kommentistasi! Tuo käsien pesu on kyllä mukavaa, pakko myöntää. Pidän yleensä mukana vähän savetteja että tiukan paikan tullen vaelluksella voi myös pestä kädet 😅
TykkääTykkää
Täähän on tuttu juttu jopa lyhyemmistä muutaman yön reissuista ja vaelluksista. Kuvien pläräily ja reissun läpikäynti esim. blogitekstin laatimisen muodossa auttaa. En kyllä malta oottaa mikä postuumihajotus iskee kun ite tulee käytyä joskus ekalla useamman viikon vaelluksella 😀
TykkääLiked by 1 henkilö